Kalliit megahypejulkaisut ovat useimmiten hyviä pelejä
Otsikon väitehän on tietenkin monen mielestä absurdi. Isot riistofirmat tunkevat markkinat täyteen nopeasti tuotettua kuonaa. Innovatiivisuus ja uudet ideat ammutaan alas, rohkeita ajatuksia esittävät studiot pilkotaan ja killerikonseptit jyrätään massoja miellyttäväksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi puuroksi.
Vain fiksuimmat, aidosti pelaamista rakastavat harrastajat huomaavat, kuinka meitä huijataan. Markkinavoimat valjastetaan valtavaksi hypemoottoriksi, jolla meille voidaan myydä ihan mitä vain. Media värvätään myös mukaan eurojahtiin. Jos ei hype tartu muuten, niin vaikka sitten lahjomalla ja kiristämällä.
Puhunko höpöjä? Lyönkö syytöntä? Kyhäsinkö kenties olkiukon? Hyvä vain, jos olette eri mieltä, sillä ei megatuotannoille nyrpistelyyn oikeasti ole kummoisia perusteita. Päinvastoin, väitän nimittäin, että isolla rahalla tuotetaan keskimäärin laadukkaampia pelejä kuin pienemmissä tiimeissä ja harrastelijaporukoilla.
Etsivä löytää varmasti runsain mitoin vasta-argumentteja. Tarkastellaanpa niistä yhtä. Aito innovatiivisuus ja mahtibudjetit asuvat nimittäin harvemmin samassa tuotteessa. Syykin tähän on selvä. Kun panokset lasketaan kymppitonnien sijasta kymmenissä miljoonissa ja parhaimmillaan sadoissa työpaikoissa, laskee halu ottaa tuntuvia riskejä kummasti. On ihan eri asia kokeilla ratkaisuja, jotka eivät välttämättä kiinnosta kuin kahta kaveria ja kolmannen kissaa, jos hävittävänä ei ole kuin omat säästöt ja koodatessa hukatut tunnit.
Rahalla taas saa ostettua muutakin kuin mainoskampanjoita ja urheiluautoja pomoille. Pelituotteen laatuodotus kasvaa silmissä, kun on millä palkata osaavia ja erikoistuneita tekijöitä. Kaksisataa ammattilaista saa aika paljon kahta enemmän aikaan niin kauan, kun projektinohjaus lepää edes etäisesti palkkansa ansaitsevan johdon käsissä.
Nopeimmat listaavat tässä välissä jo täyttä häkää suuren budjetin totaalifloppeja. Ihan totta, ei se raha yksin takaa onnea. Mutta pysähtykääpä hetkeksi miettimään, kuinka suuri osa kengännauhabudjetilla tuotetuista indiepeleistä ja demoporukoiden harrasteprojekteista epäonnistuu ilman, että asiaa edes noteerataan. Jos budjettipuolelta löytyykin kokeilunhalua ja riskinottokykyä, on osumatarkkuuskin kertaluokkaa kehnompaa.
Mutta ärsyttäähän se, kun seuraavaa messiaspeliä hehkutetaan mediassa kuukausitolkulla etukäteen. Mainosta pukkaa joka tuutista ja teos julistetaan klassikoksi jo ennen kuin ensimmäistäkään demoa on nähty. Puhumattakaan siitä, kuinka etukäteen hehkutettu peli kerää nipun ylistäviä arvosteluja ja varauksettomia suosituksia. Siinä on pakko olla koira haudattuna.
Ilmiö on tuttu kaikilta taiteen osa-alueilta. On helppo tuntea itsensä intellektuelliksi, kun nousee harmaan massan yläpuolelle ja on rohkeasti eri mieltä. Pelaajakarja juoksee sokeana mainosten ja hypen perässä, mutta elitisti tietää kertoa, että Rakensin Minä Valtakunnan vuodelta 1986 on viimeinen hyvä peli ikinä. Puhumattakaan siitä, että elokuva on kuraa, ellei se ole mustavalkoinen ja kuvattu Neuvostoliitossa.
