Miten pelien laatu mitataan

Pelien, kuten muunkin viihteen ja taiteen, laadun arvioiminen on huisan jännä juttu. Ei tarvitse kuin erehtyä kehumaan jotain Fallout 3:sta tai MW2:sta ja virtuaalinen leikkikenttä pölähtää täyteen oikeassa olijoita. Milloin on peli oikeasti täyttä kuraa ja kehujen antaja yksi miljoonasta lantakärpäsestä, milloin taas fanipoikien puolustusjaosto nousee barrikadeille suosikkituotteensa puolesta.

Ennemmin tai myöhemmin paikalle pompsahtaa joku, joka toteaa, että mielipiteitähän nämä asiat vain ovat. Tottahan se pohjimmiltaan onkin. Pituutta ja painoa on helppo mitata ja tulokset voidaan esittää selkeästi vaikkapa metreinä ja kiloina. Sellaista mittaria ei sen sijaan olekaan, jolla voitaisiin yksiselitteisesti määrittää pelituotteen absoluuttinen laatu.

Niin kauan, kun olemme tekemässä toisten ihmisten kanssa, nousee esille kuitenkin pieni asia nimeltä kommunikaatio. Sitä tämäkin on, kommunikointia teille, lukijoille. Kukin voi omassa mielessään pitää mustaa valkoisena ja vihreää punaisena, mutta siinä vaiheessa, kun asiaa käsitellään muiden ihmisten kanssa, on etsittävä edes jonkinlainen yhteinen käsitteistö. Muuten yhteisymmärrystä ei synny ja jokainen ihminen jää vain omaksi eristetyksi saarekkeekseen.

Sanoin, ettei pelituotteen laatua voi oikein mitata, mutta tämä ei ole koko totuus. Ei sellaista mittaria tietenkään ole, jolla ”Tekniikan Maailma testasi pelin” -tyyppinen arvottaminen olisi mahdollista. Vanha metrin prototyyppi lepää Pariisissa, mutta pelien paremmuusasteikko määräytyy pelaajien konsensuksen mukaan.

”Miljoona kärpästä ja lantaläjä” huutaa jo joku, mutta sanonnassa on virhe. Me nimittäin olemme ihmisiä emmekä me arvota makuja sen mukaan, mikä kärpäsille kelpaa. Jos valtaosan mielestä sokeri maistuu miellyttävästi makealta, olemme yhtä mieltä siitä, että sokeri on keskimäärin hyvää. Miksi tämä ei pätisi myös vaikkapa peleihin?

Taidekritiikkiin on kautta aikojen kuulunut elitismi. Pieni itseään muita parempina pitävä kansanosa tietää, mikä on sitä oikeata laatutaidetta. Tyypillisesti tämä on jotain muuta kuin se, mitä harmaa massa rakastaa, sillä itsensä paremmaksi tunteminen on tärkeä motiivi pätemiselle. Tyhmä kansa ei ymmärrä, mikä on oikeasti hyvää ja laadukasta ja jos se joskus ymmärtää, on elitistin aika muuttaa mielipidettään. Muoti-ilmiöitä kun ei ole syytä arvostaa.

Väitän, että tärkein mittari pelin tai minkä tahansa viihdetuotteen paremmuudelle on se, kuinka vahvan kokemuksen ja kuinka monelle se tuottaa. Arvioitaessa tuotetta etukäteen tätä on vaikea arpoa, siksi puramme tarkastelun kohteen osiksi. Grafiikka, äänet, pelattavuus, juoni, mitä vain. Kokonaisuus syntyy näiden summasta.

Herkulliseksi tilanteen tekee se, ettei näitäkään ominaisuuksia voi mitata, ainoastaan arvioida karkeasti. Valtaosa myöntää, että Uncharted 2:n grafiikka on uuden Painkillerin kuvallista antia näyttävämpää, mutta laitetaanpa vierekkäin kilpailevien konsoleiden ykkösyksinoikeuspelit. Silloin on turha odottaa sovintoa ennen kuin aurinkomme lopulta polttaa loppuun sekä itsensä että kotiplaneettamme.

Tämä mainitsemani konsensus onkin vekkuli asia. Ei riitä, että sen absoluuttinen määritteleminen on lähes mahdotonta, se myös elää jatkuvasti pelaavan kansan ahmiessa uusia teoksia. Siksi jokainen arviokin on lopulta vain sinne päin, yksi yritys muiden joukossa kertoa muille, minkälainen ja minkä tasoinen tuote on käsiin annettu.

Peliarvostelijalle tässä piilee haaste. Matemaattisen tarkkaa paremmuuden mittaria ei ole olemassa, vaikka moni sellaistakin etsii. Jos taas tyydyn kertomaan vain oman mielipiteeni, ei se hyödytä juuri ketään ja viihdyttääkin vain niitä, jotka tykkäävät lukea tekstejä muuten vain. Oikea, absoluuttinen totuus löytyy, kun ratsastaa kahdella hevosella yhtä aikaa. Jos kriitikko pystyy kertomaan lukijoille oman mielipiteensä teoksesta ja samalla suhteuttamaan sen pelaajien konsensuksen näkemykseen siitä, minkälaiset ominaisuudet tekevät hyvän pelin, on lopputulos sekä viihdyttävä että myös aidosti hyödyllinen, onnistunut arvostelu.

Haastavinta tämä on silloin, kun oma kokemus pelistä eroaa merkittävästi valtavirran kriteereistä. Liian moni eri mieltä oleva arvostelu näyttäytyy vain kiukutteluna ja huomionhakuisena pätemisenä, kun omaa näkemystä ei pystytä perustelemaan sellaisella kielellä, jota myös lukijoiden enemmistö ymmärtää.

On helppoa olla eri mieltä, vähän vaikeampaa olla rohkeasti samaa mieltä, mutta kaikkein hankalinta on olla perustellusti ja ymmärrettävästi juuri sitä mieltä, mitä itse on.