Elämysjahtia pelien parissa
Yleensä videopelien pelailu on suhteellisen tavanomaista viihdettä, ilman kovin hurjia mieleenpainuvia muistikuvia. Mutta joskus pelit tai niiden pelaaminen herättävät niin vahvoja tunteita, että niitä voisi kutsua jopa elämyksiksi. Kun niin käy, pelituokion muistaa ja kauan.
Elämysmuistikuvia alkoi pulpahdella pintaan, kun virtuaalilentäjäveli muisteli miten hän oli veljineen pelannut joskus 15-vuotiaaana F-19 Stealth Fighter -lentosimulaattoria. Häivekoneella lentäminenhän oli jännittävää ja varovaista puuhastelua, mihin saatiin hurjasti lisää fiilistä kun pelikone aseteltiin sohvan ääreen ja koko kokoonpano peitettiin piiloon huovalla. Sen alla pilkkopimeässä oli kuulemma todella muikeaa lennellä näkymättömänä vihollistaivailla.
Meikäläisen tunnepitoisin pelielämys ei liity niinkään varsinaiseen pelikokemukseen vaan siihen valmistautumiseen. Commodore 64:n Gunship-kopterisimulaattoria oli näet vaikea pelata, kun ei yhtään tiennyt mitä havaitut viholliskohteet – tai omatkaan – olivat. Mikä oli uhka? Mikä vaaraton? Niinpä pelin ohjekirja kulkikin koulurepussa mukana kunnes kaikki NATOn ja Varsovan liiton kalusto oli opeteltu ulkoa. Jotain järkitekemistä ruotsintunneillekin.
Vähän tuoreemmasta päästä eläytymismittarilla on puolestaan Doom 3:n pelaaminen. Talvi, valot sammuksissa, ulkona pimeää, kello tikittää puoltayötä ja päässä testauksessa olleet surround-kuulokkeet tykittävät sairaan pelottavaa äänimaailmaa. Muutaman kerran oli pakko pistää PC lopulta kiinni, kun ei enää kestänyt äkillisiä sätkyjä. Tuorein todella intomielinen pelisessio lienee viime vuodelta, kun kaveriporukan lanittelussa tuli pelattua vähän asenteellisempaa lätkää. Punainen CCCP-takki päälle, joystick käteen ja punakone jyräämään. Loppusaldo voitettuja otteluita 100%, tasapelejä ja hävittyjä 0%. Neuvostoliiton kansallislaulua tuli laulettua useammankin kerran. Siinä oli todellista meininkiä.
Nämä ovat niitä hienoimpia pelihetkiä, kun menossa on mukana täydellä sydämellään ja antaumuksella.
