Arvostelu: Titaanien raivo lässähtää nopeasti

Ensi-ilta: 30.3.2012
Alkuperäisnimi: Wrath of the Titans
Ohjaaja:  Jonathan Liebesman 
Käsikirjoittaja: Dan Mazeau, David Johnson, Steven Knight 
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Rosamund Pike 
Elokuvan pituus: 99 minuuttia
Ikäraja: K12
Elokuvan kotisivu: wrathofthetitans.warnerbros.com

Ison budjetin elokuvien jatko-osien laki sanoo, että kakkososat voivat olla parempia kuin ykkösosat. Miksikö? Koska ensimmäisessä elokuvassa luultavasti hassattiin aikaa kaikenlaisiin itsestäänselvyyksiin (hei, tiesittekö että Hämähäkkimies-elokuvan pääosassa on tyyppi, jolla on hämähäkin supervoimat?), kun taas kakkosessa päästään heti vauhtiin. Niin on myös Titaanien raivon laita.

Se alkaa suorastaan iskevästi lyhyellä prologilla, jossa Zeus (Liam Neeson) muistuttaa poikaansa Perseusta (Sam Worthington) tämän puolijumaluudesta ja pyytää häntä rinnalleen taistelemaan titaaneja vastaan. Perseus on kuitenkin valinnut ihmisen elämän, eikä hän halua sekaantua jumalten kamppailuihin. Se ei kuitenkaan käy niin helposti. Hän näkee painajaista, jossa valtava käsi kurottaa taivaasta kohti Heliusta, Perseuksen poikaa. 

Herätessään Perseus tietää, mitä hänen on tehtävä. Kohtaloaan voi vältellä, mutta sitä ei voi väistää. On jälleen tullut aika tarttua miekkaan. Tähän asti kaikki on hyvin. (Tai no, hassusti puettu Neeson näyttää enemmän korkeajännitejohtoon kävelleeltä rantojen mieheltä kuin kreikkalaisen mytologian ylijumalalta, mutta makuasioista ei sovi kiistellä.)

Mutta pian katsoja huomaa, että Titaanien raivo on epäsuhtainen tervakeitos. Kaikki tuntuvat olevan sukua toisilleen, ja jos katsomossa otettaisiin huikkaa aina kun joku sanoo ”isä!”, ”poika!” tai ”veli!”, ei kukaan poistuisi näytöksestä hengissä. Käsikirjoittajat Dan Mazeau, David Johnson ja Steven Knight ovat oivaltaneet, että juuri inhimillisten heikkouksien takia kreikkalaiset jumalat ovat kiinnostavia. Sen sijaan he eivät ole keksineet tapaa, jolla sukulaisuuden ja velvollisuuden teemat dramatisoitaisiin, vaan hahmot jankkaavat aiheesta loputtomiin.

Eikä alussa nähdyn painajaiskuvan elegantti sävykään pitkään kestä. Vielä ensimmäisessä taistelukohtauksessa Khimairan ja Perseuksen välillä on jännitettä, uhkaa ja vauhtia, mutta pian kaksi ensimmäistä ropisevat pois ja jäljelle jää ainoastaan normaalin heikkotasoinen päätön viuhdonta. Ja mitä jää käteen, jos toimintaelokuvan toimintakohtaukset alkavat haukotuttaa?

Titaanien raivon toinen erikoinen ristiriitaisuus on eräänlainen realismin ja uskottavuuden tavoittelu, jota voisi kutsua vaikkapa Gladiaattori-oireyhtymäksi Ridley Scottin ohjaaman elokuvan mukaan. Perseus valittelee olevansa liian vanha seikkailuun, miekkamiesten sotisovat ovat kolhuilla ja palatsit sopivasti raunoina. Kreikkalaisten taruista on napsittu satueläimiä ja ripoteltu ne sinne tänne tunnistettavina, mutta olevinaan realistisempina hahmoina. 

Kun tarina kuitenkin kurottaa myyttisiin mittoihin, mitä hyötyä realistisesta ympäristöstä on? Se saa yliluonnolliset tapahtumat, kuten jumalveljesten viimeinen taisto, näyttämään entistä hassummilta. Tyylien riitasointuisuus menee ohjaaja  Jonathan Liebesmanin piikkiin. Joko hän ei ole tiennyt mitä haluaa tai ei ole keksinyt, miten sen saavuttaa näistä lähtökohdista. Ristiriitaista vaikutelmaa lisää Hephaestus-jumalaa näyttelevä Bill Nighy, joka tuntuu koko ajan virnuilevan elokuvan pöhköydelle. Valitettavasti vain kaikki muut vetävät roolinsa täydellisen vakavasti, eikä kahden erilaisen elementin tuloksena ole tällä kertaa kuningatarhillo vaan pikemminkin soramämmi. 

Titaanien raivoa ei voi olla vertaamatta Tarsemin taannoiseen Immortals-sekoiluun, jossa sekä kertomus että sen olomuoto olivat reilusti uskottavuuden tuolla puolen – ja se toimi oikein hyvin.