Arvostelu Ilveskuiskaaja on komea, mutta epätasainen elokuva ilvesten kanssa juttelevasta suomalaismiehestä

Ilveskuiskaaja-dokumentti esittelee ilvesten salattua maailmaa, muttei osaa päättää mihin keskittyä. Villieläinten ihmisenkaltaistamisen voisi unohtaa kokonaan vuonna 2023.

Ensi-ilta: 1.9.2023
Alkuperäisnimi: Ilveskuiskaaja
Ohjaus: Juha Suonpää
Käsikirjoitus: Juha Suonpää, Hanna Kaihlanen
Pääosissa: Hannu Rantala
Pituus: 80 minuuttia
Ikäraja: S

Juha Suonpään ohjaama Ilveskuiskaaja-dokumettielokuva sai maailmanensi-iltansa Kööpenhaminan CPH: DOX -dokumenttifestivaaleilla viime maaliskuussa. Vaikka elokuva palkittiinkin siellä kunniamaininnalla, niin se hukkui ainakin kohdallani toinen toistaan parempien dokumenttien sekaan.

Toinen katsomiskerta vahvisti asian – Ilveskuiskaaja on omaperäinen ja osittain todella komean näköinen luontodokumentti. Monipuolisesta kuvamateriaalista kasattu elokuva on myös harmillisen epätasainen teos.

Leffan keskiössä ovat komeat kissaeläimet, ilveskuiskaaja Hannu Rantala sekä hänen suhteensa luontoon ja rakastamiinsa eläimiin. Dokumentti ihmisenkaltaistaa eläimiä turhan paljon ja yrittää aivan liikaa erityisesti esittäessään Rantalan ilveksille puhuvana kylähullunomaisena shamaanina.

Kuva: © Alexander Lembke

Kahdeksan vuoden ajan kuvatulla elokuvalla ei ainakaan ole ollut pulaa materiaalista. Rantalan lukemattomien riistakameroiden avulla tallentama materiaali kissapedoista on lumoavan hienoa ja miellyttävän rauhallista verrattuna moderneihin jättibudjetin luontodokumentteihin.

Niin näyttäviä ja teknisesti viimeisen päälle hiottuja kuin BBC:n ja Netflixin tuoreet eläinohjelmat ovatkin, niin viime vuosina niiden tyyli on alkanut tökkiä. Jatkuvasti pauhaava mahtipontinen musiikki, loputtomat hidastukset ja överit jälkiäänitykset saavat ne muistuttavat Hollywoodin toimintaspektaakkeleja.

Kuva: © Alexander Lembke

Pienimuotoinen Ilveskuiskaaja tallaa kohteidensa tavoin omia polkujaan. Ränsistyneellä tilalla asuva parrakas Rantala on kuvannut lähimetsien ilveksiä vuosikausien ajan. Hän kertoo keskustelevansa eläinten kanssa ja tuntee suurta sympatiaa nimeämiään kissoja kohtaan.

Myös katsoja erottaa Rantalan kertojaäänen avustuksella Täplän, Parta Joosepin, Ärmätin ja Laitilan Kauhun toisistaan. Ulkonäön lisäksi joka ilveksella on omat tapansa ja tyylinsä. Rantala höpisee kissaeläimistä kuin ihmisistä. Moderni luontodokkari ei kaipaa antropomorfismia. Siitä hyviä esimerkkejä viime vuosilta ovat esimerkiksi Gunda– ja Cow-eläindokumentit.

Kuva: © Juha Suonpä

Ihmisen ja villieläimen suhde ei ole kovin kiinnostava aihe. Vain jompaan kumpaan keskittyminen olisi ehkä toiminut paremmin.

Käsikirjoitetut kohtaukset, joissa parrakas päähenkilö heiluu saunanhöyryävänä pimeässä metsässä ilvesnaamari kasvoillaan olisi voinut nakata pöpelikköön. Pakotetun turhanpäiväinen sekoilu ei tee ilveskuiskaajasta yhtään sen uskottavampaa erikoismiestä. Ilvesten kanssa puhuva Rantala on omaperäinen ilmestys ja oman tiensä kulkija ilman keinotekoisen oloisia loveenlankeamiskohtauksiakin.

Positiivinen kylähulluus välittyy katsojalle jo miehen puheista. Asia tulee viimeistään selväksi hänen merkatessaan oman reviirinsä eläimille ominaisella tavalla.

Kuva: © Alexander Lembke

Rantalan kamerat taltioivat myös muita metsän eläimiä. Mies raahaa metsään peilin, joka hämmentää otuksia. Erityisesti hirvi on todella kummissaan näkemästään. Rantalaa naurattaa.

Leffasta välittyy miehen rakkaus ilveksiin. Myös katsoja innostuu. Ilveskuiskaaja saattaisi silti olla parempi dokumentti ilman Ilveskuiskaajaa. Pelkät kauniit kuvat villieläimistä luontaisessa ympäristössään ilman kertojaääntä riittäisivät.

Elokuvan englanninkielinen nimi Lynx Man on silkka mainoskikka, joka vetää yhtäläisyysviivoja Werner Herzogin Grizzly Man -elokuvaan. Sen kanssa Ilveskuiskaajalla ei ole juuri mitään tekemistä. Rantala ja ilvekset elävät naapureina, mutta eivät kohtaa toisiaan.

ILVESKUISKAAJA

”Ilveskuiskaajan kuvat kissapedoista ovat upeita, mutta ihmisen ja villieläimen suhde ei ole aiheena kovin kiinnostava.”