Arvostelu: Mindhunterin toinen kausi kuuluu Netflix-sarjojen parhaimmistoon

Mindhunter on laatudraamaa, joka ahdistaa enemmän kuin suurin osa kauhuelokuvista.  

Välillä tuntuu siltä ettei edes Netflix itse tai ainakaan heidän markkinointitiiminsä tahdo pysyä perässä suoratoistopalvelun mielettömässä julkaisutahdissa. Alkuperäiselokuvia ja -sarjoja puskee ulos niin hurjaa vauhtia, että jopa todella arvostettujen tekijöiden tuotantoja mainostetaan vain suunnilleen kahdella trailerilla ja julisteella.

Näin kävi myös David Fincherin Mindhunter-sarjan toisen tuotantokauden kanssa, joka tuli tarjolle reilu viikko sitten ilman sen kummempaa meteliä. Mindhunterin ensimmäinen kausi on yksi arvostetuimmista ja kehutuimmista Netflix-sarjoista, jonka jatkoa todella intohimoiset fanit ovat odottaneet melkein kahden vuoden ajan. Uusista jaksoista ei myöskään lähetetty toimittajille ennakkokatseluita. Sen takia tämä arvostelu ilmestyy vasta nyt.

Pitkä odotus kannatti, sillä Mindhunterin toinen tuotantokausi on jopa ensimmäistä parempi. Tositapahtumiin perustuvassa, oikeista sarjamurhaajista ja heitä tutkivista FBI-agenteista kertova sarja sukeltaa uusissa jaksoissaan vielä syvemmälle todella häiriintyneiden ihmisten mieliin. Sairaita yksilöitä kiinnostavampaa on silti tälläkin kertaa murhaajien vaikutus FBI-agentteihin, se kuinka profiloinnin yhdistäminen rikostutkimukseen muuttaa heitä ihmisinä. 1970-luvun loppuun sijoittuvan sarjan useiden hahmojen mielestä agentit haaskaavat aikaansa ja saavat vain oman päänsä sekaisin olemalla liiankin läheisessä vuorovaikutuksessa sairaiden ihmisten kanssa. Profilointi vaikuttaa väkisinkin heidän suhteisiin toisiinsa, henkiseen tasapainoonsa ja yksityiselämäänsä.

Kakkoskausi alkaa suunnilleen suoraan siitä mihin ensimmäinen päättyi. Päähenkilö, Jonathan Groffin näyttelemä Holden Ford vierailee yksin nekrofiili Edmund Kemperin luona, jonka kanssa FBI-tiimi on päässyt läheisiin väleihin. Karhunhalaus yhdeltä Yhdysvaltain sairaimmista sarjamurhaajista on kuitenkin Fordille liikaa, sillä se laukaisee hänen paniikkihäiriönsä.

Ford oli ehdottamasti ensimmäisen kauden päähenkilö, mutta tällä kertaa keskiössä on hänen vanhempi kollegansa Bill Tench, jota esittää Holt McCallany. Myös tiimiin kuuluva Anna Torvin esittämä psykologi Wendy Carr ja hänen yksityiselämänsä saavat aiempaa enemmän ruutuaikaa.

Kammottavista teoista puhutaan edelleen enemmän kuin niitä näytetään. Tehokeino toimii tällä kertaa vielä paremmin, sillä tiimi päätyy tutkimaan vuosina 1979-1981 tapahtuneita Atlantan lapsimurhia. Tuona aikana surmansa sai ainakin 28 lasta, nuorta ja aikuista.

Lähes pelkästään dialogista koostuva sarja koukuttaa katsojan, sillä sen kuvaamat kauheudet menevät väkisinkin ihon alle ja jäävät vaivaamaan. Mindhunter onkin ahdistavampi kuin suurin osa kauhuelokuvista tai -sarjoista. Sydän ei ehkä pamppaile katsomishetkellä, mutta hirveyksiä ei tahdo saada mielestään pois. Kun kauden katsomisen jälkeen huomaat lukevasi ties monettako sarjamurhaaja-artikkelia, niin tajuat olevasi kuin agentti Ford, jolle hirviöt ja mielen pimeimmät paikat ovat äärimmäisen ja jopa liian kiinnostavia. Sarjasta voi lähteä kaivamaan vaikka mitä metatason merkityksiä, sillä siitä voi halutessaan löytää kritiikkiä tosielämän murhaajista kertoviin teoksiin, vaikka se itse kuuluu samaan genreen.

Porukan uusi pomo, Michael Cerveriksen esittämä Ted Gunn suhtautuu tiimiin aivan eri tavalla kuin edeltäjänsä, sillä hän on innoissaan uudesta tutkintatavasta ja tunnustautuu porukan profiloinnin faniksi. Katsoja huomaa hänen kuitenkin manipuloivan agentteja melko samanlaisin keinoin kuin he sarjamurhaajia. Kohtaukset joissa on mukana sekä Cerveris että Torv tuntuvat aluksi omituisilta, koska molemmat nähtiin myös Fringe-tieteissarjassa. Myös siinä Torv oli FBI:n palveluksessa, mutta Fringe oli tyyliltään niin kaukana Mindhunterista kuin mahdollista.

Torvin esittämän Carrin yksityiselämä on kiinnostavampi kuin Tenchin, mutta sitä olisi voinut esitellä huomattavasti enemmänkin. Ehkäpä hänen roolinsa on suurempi mahdollisella kolmannella kaudella. Naisena hahmo joutuu jäämään istumaan toimistolle, ja hänen piilottamisensa myös katsojalta tuntuu olevan jonkin sortin kannanotto naisen rooliin 1970-luvun lopussa.

Eniten aikaa saa tällä kertaa Holt McCallanyn agentti Tench. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa loistavasti, mutta McCallany on aivan liekeissä, tehden Tenchistä sen hahmon johon on helpointa samaistua. Yksi kauden pienistä kauneusvirheistä on hänen pieneen Brian-poikaansa liittyvä juonikuvio, joka tuntuu turhan sopivalta sattumalta.

Mukana on myös Damon Herrimanin esittämä Charles Manson, joka nähdään samassa roolissa myös Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood -elokuvassa. Mindhunterissa hän ei oikeastaan näyttele, vaan imitoi Mansonia. Mies näyttää ja kuulostaa aivan oikealta ihmiseltä, mutta Cameron Brittonin esittämä Kemper on kahjoista se huomattavasti paremmin näytelty hahmo. Britton saikin Emmy-ehdokkuuden ensimmäisen kauden roolistaan, mutta harmittavasti häntä ei uusissa jaksoissa juurikaan nähdä.

Fincher on ohjannut jaksoista vain muutaman, mutta Andrew Dominik ja Carl Franklin tekevät näppärän käsikirjoituksen pohjalta suunnilleen yhtä hienoa jälkeä.

Jo ykköskaudella nähty BTK-kuristaja vilahtaa kaikissa uusissa jaksoissa täysin irrallisissa kohtauksissa. Niiden tarkoituksena lienee painottaa vain sitä, että vaikka tiimimme käyttääkin uusia toimivia tekniikoita murhaajien nappaamiseksi, niin aina joku onnistuu tekemään hirvittäviä tekoja vuosikausien ajan jäämättä kiinni. Jos sarja jatkuu tarpeeksi pitkään, niin BTK, eli Dennis Rader nousee taatusti suurempaan rooliin.

Mindhunter on sarja joka luottaa lähes pelkästään dialogiin, päteviin näyttelijöihin sekä uskottavaan lavastukseen ja vaatetukseen. Harvassa ovat poliisi- ja -agenttisarjat joissa ei ole oikeastaan lainkaan toimintakohtauksia. Mindhunter on parhaimmillaan nerokas ja omaperäinen teos, yksi harvoista poikkeuksista Netflixin alkuperäissarjojen seassa, joista melkein kaikki näyttävät täsmälleen samalta.

Mindhunterin toinen tuotantokausi sai ensi-iltansa Netflixissä 16. elokuuta.