Arvostelu Moulin Rouge -ohjaajan Elvis on täysin sietämätön elokuva, joka ei kerro Elvis Presleystä mitään

28.06.2022 12:55 Aki Lehti

Baz Luhrmann sotkee Elvis Presleyn musikkiin hip hop -biittejä. Se on yhtä vähän raflaavaa kuin hänen 1990-luvulle jämähtänyt mukanokkela musiikkivideoestetiikkaansa.


Ensi-ilta: 29.6.2022
Alkuperäisnimi: Elvis
Ohjaus: Baz Luhrmann, Sam Bromell, Craig Pearce & Jeremy Doner
Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh & Olivia DeJonge
Käsikirjoitus: Baz Luhrmann
Pituus: 160 minuuttia
Ikäraja: K7


Melkein vuosikymmen sitten asiat eskaloituvat ja menivät rehellisesti tunteisiin, Baz Luhrmannin ohjatessa adaptaation F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby – Kultahattu -kirjasta, jota rakastin erityisesti nuorempana yli kaiken.

Leffan arviossa totesin tuolloin muun muassa näin:

”Baz Luhrmann, tämä on nyt henkilökohtaista. Jotain tällaista osasin sinulta odottaakin, mutta versiosi The Great Gatsbysta on niin naurettavaa pelleilyä, että asiallista arviota on ihan turha odottaa. Jos sinä sielun ja sisällön kaikesta imevä vampyyri et osaa kunnioittaa lähdemateriaalia pätkääkään, niin miksi minun pitäisi suhtautua elokuvaasi vakavasti?”

Nyt Luhrmann on hyökännyt Elviksen kimppuun, jonka musiikki on aina kuulostanut mielestäni täysin yhdentekevältä. Hahmona Elvis Presley on tietysti kiinnostava, itsestäänselvyyksien lisäksi myös erityisesti kulttuurinomimisen ja rasisminsa kautta. Luhrmann tekee Elvis-elokuvassaan sentään täysin selväksi sen, että Elvis pölli kaiken mustilta muusikoilta. Vähemmistön musiikki kelpasi radioon ja televisioon, koska sitä esitti valkoihoinen mies.

Elvis

Ohjaaja-käsikirjoittaja on päättänyt kertoa Elviksen tarinan tämän managerin, eversti Tom Parkerin suulla ja kaksikon erikoisen suhteen kautta. Huijarin ja petkuttajan laittaminen epäluotettavaksi kertojaksi on oikein oiva idea, sillä everstin kautta pitäisi periaatteessa saada valkokankaalle se oikea ja aito, elämää suurempi ilmestys nimeltään Elvis – muusikko, josta kerrottaville tarinoille ja sekopäisyyksille vetää vertoja ehkäpä vain Michael Jackson.

Ehkä jossain kimalluksen, päihteiden ja miljoonabisneksen koukeroiden takana oli oikea aito ihminen, mutta jo eläessään Elvis oli ilmeisesti myös omasta mielestään Elvis. Suunnilleen Jeesuksesta seuraava stara ja toismaailmallisen omaperäinen muusikko, vaikkei hänen repertuaaristaan ja diskografiastaan löydy juuri mitään omaperäistä.

Miehen lauluääni on tietysti asia erikseen.

Oikeastaan Luhrmannin elokuva ei edes ole biopic, saati sitten kauhuelokuva, joksi eräs kollega sitä nimitti. Elvis on musikaalin muotoon käännetty ja todella rankalla kädellä editoitu Wikipedia-artikkeli, joka on vedetty perinteisen Luhrmann-filtterin läpi. Lopputulos on suht’ sietämätöntä katsottavaa.

Elvis

Loputon montaasi ei kerro kohteestaan mitään. Yli kahden ja puolen tunnin möykky muistuttaa mielipuolisen pitkää traileria, jonka nostatus ei tunnu loppuvan koskaan. Elviksen sijaan elokuvan nimi voisi aivan hyvin olla Baz.

Elvistä esittää ihan näppärästi Austin Butler ja Tom Parkeria suoraan jostain sketsisarjasta karannut läskipukuun puettu Tom Hanks.

En todellakaan tajua mitä Hanks yrittää roolissaan tehdä. Paksukaishuijari esitellään kyllä kunnon kusipäänä ja omaneduntavoittelijana. Hanks yrittää näytellä niin överisti kuin mahdollista, mutta valkokankaalla on silti koko leffan ajan vain ja ainoastaan kaiken kansan Hanks, joka ei osaa esittää edes kymmenen kilon lateksikasan alle piilotettuna muuta kuin itseään. Rooli on Hanksin uran huonoimpia, joka on jo saavutus.

Sivuosissa heiluvat esimerkiksi Olivia DeJongen esittämä Priscilla Presley, Helen Thomson Elviksen äiti Gladysinä ja Richard Roxburgh Elviksen isä Vernonina. Luhrmannin käsikirjoitus ei kerro heistä, saati sitten muista pienemmissä rooleissa nähtävistä hahmoista ihmisinä yhtikäs mitään.

Ohjaajan muoto ennen sisältöä -tavaramerkkisäksätys toimii vain konserttikohtauksissa. Supernopea leikkaustapa onnistuu tuomaan mukaan hysteeristä tunnelmaa, joka vastaa ehkä etäisesti keikkojen fiilistä, Elvarin vatkatessa lanteitaan.

Elvis

Konserttikohtauksissa Butlerin yltiöseksualisoitu, tahallisen karikatyyrimäinen Elvis toimii ja näyttää äärityylitellen kuinka yleisö kiedotaan pikkurillin ympärille. Tällä kertaa myös Luhrmannin tapa sekoittaa modernia- ja aikalaismusiikkia soundaa yllättäen hyvältä, vaikkei tyylikeinolle mitään järkevää syytä olekaan. Blues, kantri, rock ja hip hop kietoutuvat toisiinsa nakkaamatta paskan vertaa siitä mitä mieltä Elvis-puristit asiasta ovat.

Luhrmann onnistuu visualisoimaan Elviksen massiivisen vaikutuksen populaarikulttuuriin keikkojen, kimulluksen ja kirkuvien fanien myötä.

Hahmoistaan elokuva ei kerro ihmisinä yhtikäs mitään. Luhrmann tekee tyylilleen uskollisena elokuvia, jotka ovat pelkkää pintaa. Lähes kolmen tunnin mitassa ilotulitus lähentelee vesikidutusta, rauhoittumatta juuri hetkeksikään. Vaikka leffa näyttää Catherine Martinin puvustuksen ja yhdessä Karen Murphyn kanssa suunniteltujen lavasteiden avulla kuinka hyvältä, niin liika on taas liikaa.

Mandy Walkerin kamera pyörii ja hyörii kimaltelevan kaaoksen läpi, joka tarjoilee niin paljon punaisen sävyjä, että leffaa voi erehtyä luulemaan vampyyriviettelyksi. Verenimijöiden tavoin myöskään tämä Elvis ei hengitä.

Elvis

Butlerin Elvis popsii pillereitään melkein samaan tahtiin kuin ohjaaja leikkaa kuvasta toiseen. Päihdeongelman lisäksi leffa näyttää hänen suurimman unelmansa olleen Hollywood-tähteyden ja menestyksen ylipäätään. Wikipedia-lyhennelmä loikkii kokonaan myös lukuisten Elviksen elämän tärkeimpien vaiheiden ja tapahtumien ohi. Esimerkiksi 14-vuotiaan Priscillan kanssa aloitettu romanssi kulkee kaiken kaahauksen rinnalla kuin itsestäänselvyytenä.

Niinä harvoina hetkinä kun kohellus hidastaa edes hitusen, niin Butler muuttuu Elviksestä vain supermaskeeratuksi perusjampaksi, jonka tunnistaa Elvariksi lähinnä kuontalosta.

Mikä tahansa lyhyt Elvis-kökködokkari kertoo aiheestaan Elvis-elokuvaa enemmän. Mitään järkevää syytä tämän jo ajat sitten tylsäksi muuttunutta pelkkää supernopeaa musavideoestetiikkaa tarjoavan tykityksen tekemiseen ei ole.

Elokuvalle on hankala keksiä muuta kohderyhmää kuin Luhrmannin joka osa-alueella ylilyövän estetiikan ystävät. Suurin osa jopa kaikista avomielisimmistä tuntemistani Elvis-faneista vaikuttaa inhoavan tätä pintaraapaisua.

Elvis

Elvis-elokuva on parhaimmillaan ärsyttävä, mutta suurimman osan mielipuolisen pitkästä kestostaan vain täysin yhdentekevä. Luhrmannin tykitykseen turtuu väkisinkin jo jossain puolen tunnin paikkeilla. Elokuvan Elvis ei ole lihaa ja verta, vaan myyttinen hahmo, kimalletta, pintaa ja amerikkalaista folklorea. Lähtökohta on oiva, toteutus ei.

Eniten iloa Elvis-elokuva tuotti sitä kautta, että sen ansiosta uusimmasta Filmihullu-lehdestä löytyy syväluotaava artikkeli, jossa katsotaan ja käydään läpi Elvarin kaikki yli 30 elokuvaa. Toinen toistaan huonommat kuravellileffat katsoneelle kirjoittajalle on pakko nostaa hattua. Asiansa osaava kollega saa kaivettua paskasta esiin erittäin mielenkiintoisen artikkelin.

ELVIS

Arvosan: 1,5/5

”Bazz Luhrmann tarjoaa elokuvasta toiseen samaa yhdentekevää visuaalista hattaraa, jonka sokeriöverit eivät enää edes ärsytä.”

Muropaketin uusimmat