Arvostelu: Netflixin hieno Suburra-rikossarja tarjoaa väkivaltaa, paljasta pintaa ja pappeja orgioissa

08.10.2017 13:23 | Aki Lehti | 4708

Striimauspalvelun uusi italialainen rikosdraama on rankka, mutta sen pääpaino ei ole irstailussa.

Netflixin alkuperäissarjojen taso on viime aikoina vaihdellut vähän turhankin paljon. Esimerkiksi pari viikkoa sitten julkaistu American Vandal on ehdottomasti tämän vuoden paras komedia, mutta vastapainoksi tarjolla on Marvelin liukuhihnatuotoksia, joihin kovimmatkin supersankarifanit ovat selvästi alkaneet jo vähän kyllästyä.

Italialainen Suburra on jo muutaman ensimmäisen jakson perusteella laadukas rikosdraama ja trilleri, joka tuntuu siltä kuin House of Cards, yksi striimauspalvelun parhaista sarjoista olisi sekoitettu Narcosin, toisen tasoltaan korkean teoksen kanssa. House of Cards teki selväksi sen, että politiikka ja siihen liittyvä korruptio kiinnostaa katsojia, ja Narcos näytti, ettei jollain muulla kielellä kuin englannilla tehty sarja karkota katsojia, kunhan tuotos on laadukas.

Suburrassa puhutaan vain italiaa, joka on Netflixiltä oikein hyvä päätös, sillä maailma ei tarvitse enää ainuttakaan elokuvaa tai sarjaa, jossa päähenkilöt höpöttävät englantia lähes aina kammottavalta kuulostavilla aksenteilla.

Suburra perustuu saman nimiseen Giancarlo De Cataldon ja Carlo Boninin kirjaan ja keskittyy roomalaisiin poliitikkoihin, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja katoliseen kirkkoon sekä näiden välisiin suhteisiin, valtataisteluun ja hahmoihin, jotka ovat mukana hämärähommissa joko vapaasta tahdostaan tai pakotettuina. Ensimmäisen jakson alku tekee hyvin selväksi mistä hommassa on kyse, näyttäessään papin poistuvan Vatikaanista, josta leikataan suoraan laittomien päihteiden avulla käynnissä oleviin orgioihin, joihin pyhä mies osallistuu ilolla, kunnes ottaa yliannostuksen douppia. Korkearvoisen kirkonmiehen tuupertuessa lattialle ympärillä olevat gansterit eivät auta häntä, vaan alkavat pohtia kuinka epäonniselta papilta voisi kiristää mahdollisimman paljon rahaa.

Suburran hahmokavalkadi on niin runsas ja juonikuviot sen verran monimutkaisia, että niitä on ehkä turha alkaa tässä selittämään auki. Todetaan vain, että toissa vuonna julkaistiin saman niminen elokuva, josta esimerkiksi The Guardianin kriitikko Peter Bradshaw totesi, että se saattaisi toimia vielä paremmin tv-sarjana. Hän oli oikeassa, sillä luonnollisesti kymmenen jakson aikana päästään paljon paremmin sisälle hahmoihin motivaatioineen ja monimutkaisiin juonenkäänteisiin, joita riittää paikoittain vähän liikaakin.

Ensimmäisen jakson aikana on hieman hankalaa pysyä perässä kuka hahmoista on kuka, miksi he tekevät lähinnä kamalia asioita ja mikä ajaa heitä psykopaattisen sairaisiin väkivallantekoihin, mutta asia selviää pidemmälle katsoessa. Ensimmäinen jakso on erittäin juonivetoinen ja vain raapaisee henkilöhahmojen pintaa, eikä edes yritä esitellä ihmisiä sen kummemmin. Alun perusteella olin valmis tuomitsemaan Suburran taas yhdeksi rikostrilleriksi täynnä pelkkiä paperinnohuita karikatyyrimaisia konnia, pappeja, politikkoja, mafiosoja ja kirkonmiehiä, mutta perinteisiin hahmoihin saadaan onneksi syvyyttä aika äkkiä.

Hankalammaksi koko sarjasta välittämisen tekee se, että useat sen päähenkilöistä ovat pelkkiä vastenmielisiä, itsekkäitä, ällöttäviä ja sairaita väkivaltaisia sosiopaatteja, joiden puolesta on hankala hurrata. Vaikka esimerkiksi Aureliano Adami -gansteri päätyykin ottamaan onnettoman näköisen orvoksi jääneen koiran mukaansa hakattuaan tämän isännän päätä asfalttiin lähikuvassa todella pitkiltä tuntuvien sekuntien ajan, niin Adamin kohtalosta on vaikea välittää, vaikka olisit kuinka kova eläinystävä

Onneksi koiruutta ei sentään hylätty kadulle. Awww, kuinka lutuista, ehkä mafioso on sittenkin aivan ihana psykopaattimurhaaja.

Tai sitten ei.

Netflix on käsittääkseni viime aikoina panostanut ainakin omien sarjojensa suomennoksiin, mutta Suburran tapauksessa tekstitys oli pakko vaihtaa melkein heti englanniksi. Vaikka en italiaa osaakaan, suomenkielinen käännös on luokattoman huonoa, joka johtuu taas vain ja ainoastaan siitä, että kääntäjien ammattia ei arvosteta enää lainkaan, vaan he tekevät töitä aivan liian kiirellä ja surkealla palkalla. Ainoastaan enää Yle taitaa tässä maassa oikeasti panostaa käännöksiin, muiden kanavien ja striimauspalveluiden tarjoavan toinen toistaan huonompaa tekstiä, joista ”parhaana” esimerkkinä toimikoon HBO Nordicilla esitetyn uuden Twin Peaksin lokikirjanainen.

Suburra-sarjaa voi suositella ainakin Young Popen, Narcosin, The Borgiasin, House of Cardsin ja The Sopranosin faneille ja kaikille muillekin, joita laadukas rikosdraama ja juonittelu kiinnostaa. Netflix ei edelleenkään anna ohjelmilleen sen tarkempia ikärajoja, vaan tyytyy toteamaan tämänkin kohdalla vain ”ei lapsille”. Kehotus kannattaa ottaa tosissaan, sillä ainakin Suburran ääriväkivalta voi olla herkimmille liikaa.