Arvostelu Netflixin uusi Eric-sarja pitää katsojia idiootteina ja on muutenkin masentavaa katsottavaa

Netflixin Eric-minisarja on täysin suoratoistopalvelun algoritmin ehdoin tehty: etusivun valikon ykkössuosittelupaikan varmistaa nimekäs näyttelijä, traileri joka lupaa perinteistä trilleriä näppärällä tvistillä ja jaksojen määrä, joita on vain kuusi.

Siinä sivussa Eric on taas malliesimerkki liian pitkäksi venytetystä Netflix-tuotoksesta. Benedict Cumberbatchin tähdittämä tekele ei ole kehnointa Netlflix-liukuhinaa, mutta Ericiä ei voi oikein edes kutsua sarjaksi: se on käytännössä paloihin jaettu kuuden tunnin mittainen elokuva.

Aineksia Ericissä olisi ainakin periaatteessa vajaan parin tunnin mittaiseen leffaan. Käytännössä sarja on kuitenkin suoratoistopalvelun perinteistä tyhjäkäyntiä. Vain jaksojen alussa ja lopussa tapahtuu jotain, jotta katsoja saadaan jatkamaan tuijottamista. Muun ajan episodit lähinnä kiertävät kehää, toistaen samanlaisia kohtauksia loputtomiin.

Eric yrittää myös haukata aivan liian ison palan. Sarja yrittää olla samaan aikaan perinteinen poliisisarja, katoamistrilleri, sukellus alkoholismiin ja kuvaus mielen sairauksista varustettuna ripauksella surrealistista kuvastoa. Sarja raapaisee vain pintaa yrittäessään kommentoida myös rasismia, seksuaalista suuntautumista, kodittomuutta, köyhyyttä, korruptiota ja kapitalismia.

Kuva: © Ludovic Robert/Netflix

Masennuksen masennus

Vuoden 1985 New Yorkiin sijoittuva masentava Eric on täynnä masentavaa kuvastoa ja vielä masentavampia hahmoja tekemässä masentavia asioita, joista Benedict Cumberbatchin esittämä Vincent on kaikista masentavin. Näyttelijä vetää tuttuun tapaan roolinsa mainiosti, mutta lastensarja Good Day Sunshinen alkoholisoitunut luoja on vastenmielisin tv-sarjan päähenkilö aikoihin.

Täysin sietämättömän miehen toivoo jäävän viimeistään kakkosjakson aikana mahdollisimman pian keltaisen taksin alle hänen huojuessaan humalassa pitkin Nykin katuja.

Cumberbatchin hahmon luoma Sesame Streetiä muistuttava nukkeshow on positiivisuudessaan opettavainen lastensarja. Vincentin henkilökohtainen elämä on puolestaan pelkkää pimeyttä ja ahdistusta, jonka alkoholismista ja mielenterveysongemista kärsivä mies purkaa vaimoonsa Cassieen (Gaby Hoffmann) ja Edgar-poikaansa (Ivan Morris Howe). Töissä hän kohtelee kollegoitaan täysin kusipäisesti.

Kärsivä nero tulee kaiken lisäksi superrikkaasta perheestä, joka ei edesauta hänen ongelmiinsa samaistumista.

Kuva: © Ludovic Robert/Netflix

1970-luvun Instagram-filtteri

Mainosmateriaali jättää esittelemättä Ericin toisen tarinan ja useat kantavat teemat liki kokonaan. Se on ehkä ihan hyvä asia, sillä sarjan New York vaikuttaa paikalta, jossa jokainen asia ja asukas liittyy jotenkin Vincentiin ja hänen 9-vuotiaan Eric-poikansa katoamiseen.

Juniori katoaa koulumatkallaan kuultuaan edeltävänä iltana humalaisen isänsä riitelevän jälleen kerran äidin kanssa. Sarjan likaisen roskainen, kodittomia ja päihdeongelmaisia täynnä oleva New York yrittää näyttää Taksikuskilta. Värimäärittely näyttää siltä kuin kaiken päälle olisi lätkäisty Instagramin 1970-luku-filtteri. Kyseisen vuosikymmenen leffojen visuaalista ilmettä apinoiva tyyli näyttää todella feikiltä. Asiaan vaikuttanee myös se, että New Yorkin lisäksi Eric on kuvattu osittain Budapestissa.

Pormestari Richard Costello (Jeff Hephner) haluaa siivota kaupungin rikollisista ja huumeidenkäyttäjistä. Roskien keskellä ja metrotunneleissa majailevia kodittomia on lakaisemassa pois silmistä myös Vincentin huippurikas kiinteistömoguli-isä Richard (John Doman).

Köyhyyden ja korruption kyljessä sarja kommentoi myös seksuaalivähemmistöjen asemaa AIDS-epidemian aikaan. Kadonneen Ericin tapausta selvittää kollegoiltaan homoutensa salaava tummaihoinen etsivä Ledroit (McKinley Belcher III), joka on koko sarjan kiinnostavin hahmo. Belcherin mainiosti näyttelemä mies on osastonsa silmätikku jo pelkän ihonvärinsä vuoksi.

Kuva: © Ludovic Robert/Netflix

Pelkkää huutoa ja raivoamista

AIDS:iin kuolemaisillaan olevaa kumppaniaan sureva Ledroit on katsojalle helpotus ja sarjan ainoa sympaattinen hahmo. Etsivä ei anna periksi, vaan tekee kaikkensa löytääkseen kadonneen pikkupojan omista ongelmistaan huolimatta. Kukaan muukaan ei saa selville muksun kohtaloa, ei vaikka Vincentin sikarikkaat vanhemmat lupaavat suuren rahasumman natiaisen palauttavalle.

Vincent-isä vajoaa yhä syvemmälle alkoholismiin, raivoten ja riehuen kotona, työpaikallaan ja lopulta pitkin katuja saatuaan potkut. Itsekeskeinen rapajuoppo uskoo löytävänsä poikansa uuden Eric-nukkehahmon avulla, jonka hän äkkää poikansa piirustuksista. Kunigasideana on saada sininen monsteri mukaan lastensarjaan puhumaan suoraan Edgar-pojalle ja suostuttelemaan hänet takaisin kotiin.

Eric-karvakasa on deliriumin itselleen juopottelevalle Vincentille todellinen ilmestys. Hallusinaatioissa monsteri puhuu, käskyttää ja syyllistää miestä hänen omalla äänellään.

Cumberbatchilta rooli ei vaadi muuta kuin huutamista, itkemistä ja möyrimistä lattialla sekä roskakasoissa. Alitajunnasta manifestoituvasta hirviöstä huolimatta Vincent jää hahmona raakileeksi. Mies ei ole muuta kuin täysmulkku, jonka päihde- ja mielenterveysongelmia edes suoraan katsojalle puhuva jättinukke ei saa avattua kiinnostavalla tavalla. Yksiulotteinen päähenkilö ei kasva tai muutu lainkaan lopullisesta sekoamisestaan huolimatta. Vain ulkomuoto muuttuu likaisemmaksi hänen alkaessaan vetää myös kovia huumeita.

Kuva: © Ludovic Robert/Netflix

Itsestäänselvyyksiä laukova monsteri

Sarjan junnausprosenttia kasvatetaan myös useilla täysin turhilla sivuosahahmoilla, joista ainoa etäisesti kiinostava on parhaiten The Wire -sarjasta tutun Clarke Petersin näyttelemä George-naapuri, joka on ehkä liiankin kiinnostunut viettämään aikaansa pikkupojan kanssa.

Esimerkiksi hämärää yökerhoa pyörittävä Gator, koditon Yussuf-graffititaiteilija ja Vincentin työkaveri Lennie ovat kaikki tarpeettomia ja toinen toistaan epämiellyttävämpiä hahmoja. He ja kaikki muut kietoutuvat epäuskottavasti katoamiskertomukseen, melkein kuin tapahtumapaikkana olisi muutaman sadan asukkaan tuppukylä miljoonakaupungin sijaan.

Eric on tympeän synkkä, liki misantrooppinen sarja täynnä vastenmielisiä ihmisiä. Vasta liki kuuden tunnin jälkeen päähenkilön sairaan mielen luoma Eric-monsteri saa sanotuksi: ”oikea hirviö ei ole piilossa sängyn alla, vaan Vincent sinä itse olet se hirviö”.

Ei kai? Kiva kun kerroit tässä vaiheessa! Rautalangasta väännettävä fakta tuli harmi kyllä selväksi jo ensimmäisen jakson aikana. Tähän perään kun isketään vielä sormella osoitteleva moralisoiva loppu ja mukamas mieltä ylentävä tunnelmanvaihdos, niin sarjan kehnoudelle ei voi kuin nauraa.

Kuva: © Ludovic Robert/Netflix

Katsojan aliarvioimista

Pelkkää puuduttavaa synkistelyä tarjoava Eric laittaa tarinansa pakettiin niin siirappisella tavalla, että luulin hetken loppuratkaisun olevan vain yksi Vincentin huumehalluista. Naurettavan typerällä tavalla juonikuvion kasaan karsiva kohtaus on kuitenkin totta, ja tuntuu puun takaa tulevassa positiivisuudessaan täysin päälleliimatulta.

Eric pitää katsojiaan suunnilleen yhtä fiksuina kuin sarjan lastenohjelman naruista vedeltävät nuket. Sarja ei ole kehnointa Netflix-liukuhihnaa, mutta itsetarkoituksellinen synkistely pitää katsojaa kädestä kiinni koko junnaavan kestonsa ajan, selittäen kaiken auki. Edes Netflixin mitäänsanomaton bulkkiroska harvemmin kohtelee katsojaa täysidioottina kuten mukasyvällinen Eric.

Arvostelua varten on katsottu sarjan kaikki kuusi jaksoa.