Arvostelu Isä-ohjaajan uusi The Son -elokuva on umpityperää mielenterveyspornoa, jota ei voi suositella kenellekään

The Son yrittää manipuloida katsojan kyynelehtimään kertomuksella masennuksesta ja itsemurhasta. Umpityperä elokuva ärsyttää ja naurattaa tavallaan käsitellä vakavia aiheita.    

Ensi-ilta: 24.3.2023
Alkuperäisnimi: The Son
Ohjaus: Florian Zeller
Käsikirjoitus: Christopher Hampton & Florian Zeller
Pääosissa: Hugh Jackman, Vanessa Kirby, Laura Dern, Zen McGrath & Anthony Hopkins
Pituus: 123 minuuttia
Ikäraja: K12

Hugh Jackmanin tähdittämää The Son -elokuvaa on todella vaikea uskoa Florian Zellerin ohjaamaksi ja käsikirjoittamaksi. Zellerin vuoden 2020 esikoisohjaus The Father oli upea draama dementiasta.

Anthony Hopkins voitti Oscarin sen pääosasta muistisairaana vanhuksena, jonka maailma muuttui taudin edetessä yhä sekavammaksi. Sairaudesta kärsivän hahmon näkökulmasta kerrottu elokuva tuntui ahdistavan aidolta.

The Son on esiosa The Father -elokuvalle. Niitä yhdistää tosin vain yhdessä kohtauksessa pyörähtävä Hopkins, jonka hahmon sairaus ei ole vielä edennyt pitkälle.

Molemmat elokuvat perustuvat Zellerin ja Christopher Hamptonin näytelmiin, joiden pohjalta he ovat muokanneet käsikirjoitukset. Näytelmätrilogiaan kuuluu myös The Mother, jonka valkokangasversion voisi jättää The Sonin perusteella tekemättä.

Uutuus muistuttaa edeltäjäänsä periaatteessa vain siinä, että tälläkin kertaa aiheena on mielen sairaudet. Vanhuksen dementian jälkeen vuorossa on teini-ikäisen vakava masennus.

Jackmanin esittämä hyvätuloinen Peter Miller asuu Manhattanilla luksuskämpässä Beth-vaimonsa (Vanessa Kirby) ja heidän vastasyntyneen poikansa kanssa. Isään ottaa yhteyttä hänen ex-vaimonsa Kate (Laura Dern), joka kertoo heidän 17-vuotiaan Nicholas-poikansa (Zen McGrath) olevan masentunut ja lopettaneen koulunkäynnin.

Peter-isä hädin tuskin tuntee melkein aikuista poikaansa, mutta suostuu ottamaan tämän asumaan luokseen. Peter haluaa todistaa pystyvänsä olemaan hyvä isä, toisin kuin hänen oma Anthony-isänsä (Hopkins).

Elokuvan pääpointti tuntuu olevan se, että lapsuuden traumat periytyvät isältä pojalle. Masennuksesta leffa ei ymmärrä yhtikäs mitään. Koko tekele on kuin tunkkainen tuulahdus jostain vuosikymmenten takaa. Vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä, niin ohjaajalla ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä kuinka dramatisoida depressio valkokankaalle.

Hahmot päätyvät kerta toisensa jälkeen vain huutamaan toisilleen. Itseään viiltelevä Nicholas-poika vinkuu itsestäänselvyyksiä pahasta olostaan ääneen. Peter-isän käsitys auttamisesta on syyllistää lastaan, aivan kuin masennus olisi valinta eikä sairaus. Kaikki on ok, kunhan lapselle sanoo suorat sanat ja osoittaa rakkautta omalla tavallaan.

The Son sijoittuu nykyhetkeen, mutta ilmeisesti johonkin rinnakkaisuniversumiin. Manhattanin luksusasunnoissa tuskin asuu ainuttakaan miljonääriä, joille masennus on jotain aivan uutta. Peter-isälle mielenterveyden ammattilaiset ovat myös jotain mystistä. Terapeuttia on turha kuunnella tai uskoa, ei edes siinä vaiheessa kun poika on pakko viedä hoitoon hänen yritettyään tappaa itsensä.

Koko kuvio on niin raivostuttava, että mihinkään muuhun on hankala kiinnittää huomiota. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska tekninen toteutus on täysin mitäänsanomatonta. Ohjaaja Zeller näyttää lähinnä sisäkuvia muutamasta huoneesta, siirtäen näytelmäversion ilmeisen suoraan valkokankaalle. Väliin leikataan useaan otteeseen kuvia yksinään pyörivästä pesukoneesta.

Kyllä, kyllä – kehä jatkaa kiertämistään ja isä siirtää omat lapsuudentraumansa omalle jälkikasvulleen. Ei siis kovin hienovarainen visuaalinen metafora. Tuli ainakin selväksi.

Tässä vaiheessa elokuva kehnous alkaa jo naurattaa. Onko tämä parodia?

Pesukone taisi pyöriä myös sen jälkeen, kun Peter on käynyt tapaamassa omaa isäänsä. Hän haluaa tehdä selväksi, ettei ole samanlainen lapsestaan piittaamaton paskiainen kuin suvun vanhin. Kyseessä on Anthony Hopkinsin ansiosta leffan ainoa hyvä kohtaus. Isäpapan mielestä poika on typerys leikkiessään marttyyria. Uran pitäisi ajaa Nicholaksesta huolehtimisen edelle.

Muutamat takaumat pojan lapsuuteen ovat kuin suoraan matkailumainoksesta. Jackmanin puolesta alkaa hävettää siinä vaiheessa kun leffa laittaa faijan tanssimaan piristääkseen poikaansa. Tämä siitä huolimatta, että näyttelijä osaa oikeasti tanssia.

Elokuva keksii tietysti myös syyn esitellä ajoissa Peterin omistaman kiväärin ja näyttää hänet jemmaamassa sen kaappiin piiloon. Voisiko olla, että ase on tärkeässä osassa myöhemmin leffassa?

Vakavasta masennuksesta kärsivää teiniä ei ehkä kannattaisi kirjoittaa niin sietämättömäksi hahmoksi, että katsoja toivoo nuoren miehen hyppäävän miljoonakämpän parvekkeelta alas mahdollisimman pian. Asiaa ei auta se, että roolissa pahaa oloaan loputtomasti valittava Zen McGrath on aivan julmetun huono näyttelijä.

Depressio harvemmin näkyy jatkuvasti ulospäin. Voin kokemuksesta kertoa, että sairaudesta kärsivän jokainen lause ei perkele vie liity omaan henkiseen pahoinvointiin.

The Son on kehnoudessaan melkoinen suoritus. Sen kuvaus masennuksesta ja hahmojen suhtautumisesta sairauteen tuntuu suunnilleen yhtä aidolta kuin perheen pilvenpiirtäjänasunnon parvekkeelta avautuva kehno green screen -maisema. Leffa saa näkemään punaista, erityisesti loppupuolella manipuloidessaan katsojaa vollottamaan itsemurhan mahdollisuudella.

The Sonin huonoudelle ei kuitenkaan voi olla nauramatta ääneen. Sympatian pitäisi olla mielenterveysongelmista kärsivän puolella, mutta ärsyttävän hahmon toivoo laittavan pyssynpiipun suuhunsa. Loppuun lätkäistään vielä täysin naurettava feikkilopetus ja yksi Hugh Jackmanin epätasaisen uran huonoimmista elokuvista on valmis.

THE SON

”The Son on kärsimys- ja mielenterveyspornoa, joka ei tajua aiheestaan yhtään mitään.”