Arvostelu Venetsian aaveet vie Hercule Poirotin kauhun pariin toinen jalka ojassa

Kenneth Branaghin kolmas Hercule Poirot -mysteeri pohjautuu löyhästi Agatha Christien jännäriin Kurpitsajuhla, jota ei vielä aiemmin ole filmatisoitu elokuvaksi.

Ensi-ilta: 15.9.2023
Alkuperäisnimi: A Haunting in Venice
Ohjaus: Kenneth Branagh
Käsikirjoitus: Michael Green, pohjautuu Agatha Christien romaaniin Kurpitsajuhla
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Michelle Yeoh & Jamie Dornan
Pituus: 104 minuuttia
Ikäraja: K12

Kenneth Branagh ryhtyi vuonna 2017 filmatisoimaan dekkarikuningattarena tunnetun Agatha Christien klassikkojännäreitä ja sijoitti itsensä legendaarisen Hercule Poirot’n rooliin.

Ensimmäiseksi julkaistiin Idän pikajunan arvoitus, sen jälkeen vuonna 2022 Kuolema Niilillä, ja kolmantena vuorossa on Venetsian aaveet.

Venetsian aaveet (A Haunting in Venice) pohjautuu erittäin löyhästi Christien vuonna 1969 julkaisemaan romaaniin Kurpitsajuhla (Hallowe’en Party). Branagh ja hänen luottokäsikirjoittajanaan toimiva Michael Green siirtävät elokuvassa Christien tarinan Englannin maaseudulta Venetsiaan, nostavat keskiöön alkuperäistä aikuisemmat hahmot ja heittävät mausteeksi joukkoon yliluonnollisia kauhuelementtejä.

Tai “yliluonnollisia”.

Tiukkaan logiikkaan tutkimuksissaan tukeutuva Poirothan luonnollisesti haluaa todistaa kaiken yliluonnollisena pidetyn olevan huijausta.

Kuva: © 2023 20th Century Studios. All Rights Reserved.

Venetsian aaveet on Branaghin Christie-filmatisoinneista kauhuelokuvamaisin. Siinä nähdään yöllisen synkkää haahuilua rapistuneen palatsin käytävillä, varsin graafinen murha ja muutamia kauhuelementeillä luotuja äkkisäikytyksiä. Tästä huolimatta Branagh pyrkii pitämään elokuvansa perinteisenä murhamysteerinä.

Yhdistelmä ei aivan toimi, sillä mitään kunnon pelottelua tasaiseen tahtiin etenevä Venetsian aaveet ei nimittäin tarjoa, mutta myös mysteeri tuppaa vastaavasti kärsimään elokuvan jäädessä flirttailemaan kauhun suuntaan.

Elokuvassa Poirot (Branagh) on vetäytynyt yksityisetsivän hommista eläkkeelle Venetsiaan, missä hän asustaa henkivartijansa (Riccardo Scamarcio) valvovan silmän alla, eikä suostu kuuntelemaan porttinsa pielessä valvovien faniensa pyyntöjä. Eräänä päivänä hänen vanha ystävänsä, jännityskirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), tulee vierailulle ja vaatimalla vaatii Poirot’a palaamaan juurilleen mysteerien pariin.

Yhdessä kirjailijan kanssa Poirot osallistuu Rowena Draken (Kelly Reilly) järjestämään Halloween-juhlaan tämän rapistuneessa palazzossa, jossa väitetään kummittelevan ja jossa on tarkoitus ottaa spiritistisessä istunnossa yhteyttä Draken vuosi aiemmin kuolleeseen tyttäreen.

Kuva: © 2023 20th Century Studios. All Rights Reserved.

Ariadne uskoo Michelle Yeohin esittämän meedion olevan aitoa kamaa, mutta Poirot on ymmärrettävästi skeptisempi. Kun istunnon jälkeen tapahtuu murha ja sää sulkee vieraat palatsin jylhien ovien sisäpuolelle, ovat kaikki jälleen epäiltyjä ja Poirot saa päästää älynsä valloilleen.

Vieraiden joukossa ovat lisäksi sodan traumatisoima lääkäri Ferrier (Jamie Dornan) poikansa Leopoldin (Jude Hill) kanssa, kuolleen tyttären ex-kihlattu (Kyle Allen) ja entinen taloudenhoitaja (Camille Cottin) sekä kuuluisan meedion apulaisina toimivat sisarukset (Emma Laird ja Ali Khan).

Christien tarinat ovat aihe, joka kaltaiselleni murhamysteereiden ystävälle saa aina aikaan jonkinasteisen kutkuttavan odotuksen tunteen, kun niiden pohjalta on tekeillä elokuva. Branagh ei kuitenkaan ole vielä kertaakaan onnistunut täysin lunastamaan näitä odotuksia. Hänen Christiensä, Venetsian aaveet mukaan luettuna, ovat jokainen jättäneet jälkeensä haljun olon. Ne ovat olleet tasapaksua, perushyvää puurtamista loppua kohti ilman suuria tunteita tai jännitteitä.

Myös Venetsian aaveissa loppuratkaisu tuntuu hätäiseltä, kiireesti pakettiin runnotulta ja jotenkin… tunteettomalta.

Kuva: © 2023 20th Century Studios. All Rights Reserved.

Samoin kuin aiemmissa Christieissään, Branagh nostaa Poirot’nsa kaikkien muiden hahmojen yläpuolelle. Sivuhahmot todellakin ovat sivuhahmoja, minkä vuoksi myös monen lahjakkaan näyttelijän taidot jäävät harmillisen alikäytetyiksi – Fey ja Yeoh etunenässä.

Venetsian aaveet näyttää paremmalta kuin edeltäjänsä. Rapistuvaan kummitustaloon suljettu tarina tuntuu sopivan klaustrofobiselta, eikä Branaghin tällä kertaa tarvitse huolehtia historiallisten maisemien sovittamisesta tarinansa taustalle. Elokuvassa nähdään muutamia visuaalisesti tyylikkäitä ratkaisuja, joiden myötä kauhumysteeriin saadaan mukavan synkkä ja vainoharhaisuutta synnyttävä tunnelma.

Mutta kaikki ei tarinallisessa ja tyylillisessä tilkkutäkissä toimi, ja elokuva tuntuu kuin livahtavan karkuun katsojan otteesta. Branagh yrittää välillä olla vakava, välillä komediallisempi, välillä taas nojataan vahvasti kauhun suuntaan.

Kun Dornanin esittämä lääkäri kärsii sodan aiheuttamista traumoista, aiheen draama hukkuu suoranaiseen myötähäpeään. Isän ja pojan nurin niskoin keikahtanut huoltosuhdekin tuntuu väkinäiseltä ja epäuskottavalta – huolimatta siitä, että nuori, Branaghin kanssa jo Belfastissa työskennellyt Hill on hämmentävässä roolissaan varsin mainio.

VENETSIAN AAVEET

”Kenneth Branaghin kolmas, tyylillisesti tilkkutäkkimäinen Agatha Christie -filmatisointi nojaa vahvasti kauhun suuntaan, mutta jää murhamysteerinä keskiverroksi.”