Arvostelu Vuoden parhaaksi elokuvaksi kehuttu Judas and the Black Messiah on toimiva Oscar-täky, mutta ei muuta
Daniel Kaluuyan tähdittämä tositapahtumiin perustuva Mustan pantterin kertomus ei ole mestariteos, mutta silti oikein pätevää viihdettä.
Ensi-ilta: 16.04.2021. (VOD)
Alkuperäisnimi: Judas and the Black Messiah
Ohjaus: Shaka King
Käsikirjoitus: Will Berson & Shaka King
Pääosissa: Daniel Kaluuya, LaKeith Stanfield, Jesse Plemons, Dominique Fishback, Ashton Sanders, Algee Smith
Pituus: 126 minuuttia
Ikäraja: K16
Tositapahtumiin perustuva Judas and the Black Messiah on elokuvana rehellinen Oscar-täky, hyvin näyteltyä ja ihan passelisti ohjattua massaviihdettä tärkeästä aiheesta, josta se ei kuitenkaan onnistu sanomaan mitään kovin syvällistä. Leffa on kahden hyvin erilaisen miehen tarina. LaKeith Stanfield esittää FBI:n ilmiantajana toiminutta William O’Neilliä, autovarasta ja pikkurikollista, joka pakotettiin jäätyään kiinni soluttautumaan Mustien panttereiden riveihin 1960-luvun lopulla.
Toisessa pääosassa nähdään Get Outista tuttu Daniel Kaluuya Fred Hamptonin roolissa. Hän oli poliittinen aktivisti ja Mustien panttereiden jäsen, jonka poliisin erikoisyksikkö yhdessä FBI:n kanssa ampui rynnäkössä hänen asuntoonsa.
Hampton nousi nopeasti Mustien panttereiden hierarkiassa. Hän päätyi FBI:n johtaja J. Edgar Hoover hampaisiin onnistuessaan tekemään yhteistyötä valkoisten ja latinotaustaisten kansalaisoikeusliikkeiden kanssa. Täysrasisti Hoover piti häntä ja Mustia panttereita uhkana Yhdysvalloille.
Hieman omituisesti sekä LaKeith Stanfield että Daniel Kaluuya ovat ehdolla parhaan miessivuosan Oscarin voittajiksi, vaikka näyttelevät pääosia. Judas and the Black Messiah on ehdolla myös sarjoissa paras elokuva, paras alkuperäinen käsikirjoitus, paras kuvaus ja paras laulu.
Ennen Shaka Kingin ohjaaman elokuvan katsomista kannattaa lukea ainakin Fred Hamptonista kertova Wikipedia-artikkeli.
Leffan perässä pysyy myös, vaikkei sen hahmot tai tarina olisi ennalta tuttuja. Teoksesta saa kuitenkin enemmän irti jos tietää aiheesta edes jotain, sillä elokuva ei onnistu kertomaan päähenkilöistään ihmisinä yhtikäs mitään. Jompi kumpi hahmoista olisi pitänyt nostaa vielä suurempaan rooliin ja näyttää tapahtumat vain hänen silmiensä kautta.
Nyt elokuvan Hampton on pelkkä paasausautomaatti, joka pitää vain vakuuttavia puheita. Soluttautuja William O’Neillille on kirjoitettu jonkin sortin kasvutarina, Juudaksen alkaessa uskoa Hamptonin ja Mustien panttereiden aatteisiin. Ihmisenä hahmoa määrittää pelkkä syyllisyydentunne.
Judas and the Black Messiah on osittain perinteinen biopic, joka haluaa kuitenkin kertoa stoorinsa rikostrillerin muodossa. Se esittää Hamptonin leffan nimen mukaisesti Messiaana, joka osaa pitää puheita, muttei kommunikoida muilla tavoin. Kotioloissakin kuultava dialogi on pelkkää sitaattia oikean Hamptonin palopuheista tai siltä se ainakin kuulostaa. Hahmo paasaa uskottavasti kohtauksesta toiseen, mutta hänen ajatusmaailmaansa ei avata oikeastaan lainkaan. Brittiläisen Kaluuyan aksentti särähtää useamman kerran jopa suomalaiskatsojan korvaan.
Leffassa mainitaan sosialismi-sana ehkä kerran tai kaksi. Mustien panttereiden ajaman politiikan, aatteiden ja ajatusmaailman syvintä sisintä ei juurikaan selitellä. Hampton julistaa muutosta, jonka katsoja tietää olevan oikein, muttei silti tunne empatiaa miestä kohtaan. Hahmo on kuin ihmisen muodon ottanut Che Guevara -t-paita.
Vika ei tietenkään ole näyttelijöissä, vaan ohjaaja Kingin ja Will Bersonin käsikirjoituksessa, joka liiskaa kaiken inhimillisyyden tarinan alle.
Jesse Plemons on kuin luotu esittämään FBI-agentti Roy Mitchellin kaltaista paskiaista. Dominique Fishback saa Hamptonin naisystävä Deborah Johnsonina heidän suhteensa tuntumaan edes etäisesti aidolta, vaikka miehensä lirkuttelee sängyssäkin kuin olisi paasaamassa puhujapöntössä. Martin Sheen näyttää lähinnä huvittavalta maskeerattuna J. Edgar Hooveriksi.
Kaikesta huolimatta Judas and the Black Messiah on ammattitaidolla tehtyä draamaviihdettä, jolta ei kannata odottaa mitään sen syvällisempää. Näyttelijöiden lisäksi mitäänsanomattoman käsikirjoituksen herättävät henkiiin kuvaaja Sean Bobbitt ja leikkaaja Kristan Sprague.
JUDAS AND THE BLACK MESSIAH
”Vuoden parhaaksi kehuttu elokuva ei todellakaan ole mestariteos, vaan perinteistä viihdedraamaa”
