Pika-arvio Je’vida on pieni ihme ja vuoden parhaimpia kotimaisia elokuvia

Je’vida-elokuvan tekijöillä on käsissään mahdollinen maailmanlaajuinen indiehitti. Maailmanensi-iltansa perjantaina saanut ensimmäinen koltansaamenkielinen näytelmäelokuva kilpailee Tribecan elokuvafestareilla parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnosta. Syvältä kouraiseva surullisenkaunis kertomus kertaa julkisen salaisuuden. 

Ensi-ilta: Syksy 2023
Alkuperäisnimi: Je’vida
Ohjaus: Katja Gauriloff
Käsikirjoitus: Katja Gauriloff, Niillas Holmberg
Pääosissa: Agafia Niemenmaa, Heidi Juliana Gauriloff, Sanna-Kaisa Palo, Seidi Haarla
Pituus: 99 minuuttia
Ikäraja: K12

Katja Gauriloffin ohjaama ja yhdessä Niillas Holmbergin kanssa käsikirjoittama perjantaina Tribecan elokuvafestareilla New Yorkissa maailmanensi-iltansa saanut koltansaamenkielinen Jevi’da on helposti paras kotimainen elokuva sitten vuoden 2021 Hytti nro 6:n.

Kolmessa aikatasossa liikkuva leffa on universaali tarina kolonialismin kauhuista kerrottuna kolttasaamelaisten silmin.

Kertomuksen keskiössä on pakkosuomalaistamisen myötä taustansa hylännyt Iida (Sanna-Kaisa Palo). Nyt jo iäkäs kolttasaamelainen nainen joutuu siskonsa kuoleman myötä palaamaan vanhalle kotitilalleen. Pikkulapsesta asti piiloteltu ja salattu kulttuuriperimä hiipii väkisin takaisin. Esivanhemmat, traditiot ja menneisyyden aaveet ovat edelleen läsnä Lapin järvissä ja metsissä. Luonnonläheinen lapsuus 1950-luvulla muistoineen tuntuu, näkyy, elää ja sykkii kaikkialla.

Iidaa, eli Jevi’daa lapsena esittävä Agafia Niemenmaa on pieni ihme ja todellinen löytö.

Koltansaamea puhuu äidinkielenään vain 300 ihmistä. Tyttö tekee roolissaan todella paljon muutakin kuin on suloinen. Tekijöillä on ollut myös hirmuinen tuuri matkassa, sillä täydellisen lapsinäyttelijän löytäminen uskaliaan vaativalle hahmolle pienen pienestä ihmisjoukosta on suunnilleen lottovoitto.

Muun muassa Kuun metsän Kaisa – ja Baby Jane -leffoista tutun ohjaaja Gauriloffin uutuus on mustavalkoelokuva. Hieman art houseen päin kallellaan oleva tyyli korostaa päähenkilön yhteisyyttä ei-näkyvään – jonnekin tämän todellisuuden rajoilla häilyvään. Unen ja valveen rajamaille piilotettu häpeä muuttuu ylpeydeksi. Omaehtoiset visuaaliset ja esteettiset ratkaisut eivät tee elokuvasta lainkaan hankalaa katsottavaa.

Je’vida ei myöskään aliarvioi katsojaa. Se ei esimerkiksi avaa alkuteksteissä kolttasaamelaisten kokemia kärsimyksiä ja kauhuja. Tarina avautuu malttavalle katsojalle mukavan verkkaisesti, vaikkei aiheesta tietäisi mitään ennalta. Vähemmistön kaltoinkohtelu kokonaisuutena jäi mieleen pyörimään, vaikka Je’vidaa ja leffan maailmaan uppoavaa odottaa lopussa ainakin osittainen katarsis.

Je’vida ei ehkä ole aivan valtavirran tai suuren yleisön elokuva. Tekijöillä on silti käsissään mahdollinen maailmanlaajuinen indiehitti. Olen nähnyt Tribecan parhaan kansainvälisen elokuvan kilpasarjan elokuvista tässä vaiheessa vasta osan. Je’vida on niistä ehdottomasti paras, jonka todellakin toivoo voittavan.

Kehuttu ja Cannesissa palkittu Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ei ehkä olekaan tämän vuoden kovin kotimainen elokuva. Je’vida on surullisenkaunis ja koskettava taideteos, todella tarpeellinen elokuva vaietusta aiheesta.

Je’vida saa Suomen ensi-iltansa tulevana syksynä. Tarkka ensi-iltapäivä ei ole vielä selvillä.

JE’VIDA

”Joka osa-alueella erinomaisen Jevi’dan kirkkain tähti on lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa, joka on kirjaimellisesti pieni ihme.”