Haastattelu: Samuli Edelmann ja Juha Koiranen, Rock’n’Roll Never Dies

Todellinen rokki elää ikuisesti, todistaa Juha Koirasen ohjaama ja kirjoittama uutuuselokuva Rock’n’Roll Never Dies. Sen pääosassa nähdään (ja kuullaan) Samuli Edelmann, joka antautuu täydellisesti lapsenmielisen Tigerin rooliin. Kaksikko piipahti Kaistan jututettavana kertomassa matkasta, joka alkoi hotelli Californiasta ja ulottui Koirasen väpättävään leukaan.

Alussa oli sana. Se sana oli rock’n’roll.
”Kuulin kaverilta, että se oli nähnyt panttilainaamon ikkunassa kitaran, johon oli kirjoitettu tussilla rock’n’roll never dies”, ohjaaja Juha Koiranen muistelee.
Tuosta havainnosta sai alkunsa Rock’n’Roll Never Dies -elokuvan ydin eli Tigerin hahmo, jota valmiissa elokuvassa esittää Samuli Edelmann. Hänet Koiranen tapasi ensimmäistä kertaa Barcelonassa keväällä 2005, jossa Edelmann oli kuvaamassa elokuvaa. Kaksikko luki käsikirjoitusta, keskusteli siitä – ja soittivat kitaraa.
”Me tavattiin Juhan hotellissa, jonka nimi oli Hotel California”, Edelmann sanoo.
”Käsikirjoituksessa oli monia tasoja: traagisia ja koomisia, yhteiskunnallisia ja jopa hengellisiä. Se kosketti, nauratti ja itketti samalla, mikä on täydellinen jackpot”, hän kertoo.
Erityisesti näyttelijää lämmitti Tigerin vilpittömyys.
”Luottamus ihmiseen, erilaisuuden hyväksyminen, perheen yhtenäisyys, huolenpito ja rakkaus ovat teemoja, jotka koskettavat kaikkia ihmisiä.”

Rock’n’Roll Never Dies kertoo Tigeristä, aikuisesta, jolla on lapsen mieli ja jonka maailman keskipisteessä on musiikki. Rock’n’roll on monella tapaa näyttelijöiden elokuva. Kamera ei hötkyile paikasta toiseen ja kuvat kestävät pitkään. Samuli Edelmannin lisäksi pääosissa nähdään muun muassa Risto Tuorila Tigerin isänä ja Marjukka Halttunen äitinä. Sinänsä sivuhenkilönä pidettävä Tigerin opettaja (Seppo Halttunen) saa pitää keskivaiheilla pitkän monologin.
”Me on kuvaaja Jyri Hakalan kanssa huomattu, että parhaiten tuntuu toimivan se, kun näyttelijät saavat tehdä asiat omaan tahtiinsa”, Koiranen selittää.
”Mie ainakin luotan tosi paljon siihen, että antaa tilanteen jatkua ja otetaan sitten vaikka useampia ottoja. Monesti meillä ei ollutkaan mitään muita kuvia kuin ne master-otot.”
”Eiköhän näitä hyppyskarvielokuvia ole nähty viime vuosina ihan tarpeeksi”, Edelmann säestää.
”Itse tykkään elokuvista, joissa annetaan tilanteen kehittyä eikä hypitä, jossei ole tarvetta. Sellaisen tekeminen oli todella nautittavaa”, hän jatkaa.

Kuten nimestäkin näkyy, musiikilla on iso osa elokuvassa. Edelmann treenasi kitaransoittoa ahkerammin kuin koskaan sitten nuoruusvuosien, siinä määrin vaikeita riffejä hänelle oli kirjoitettu. Havereitakin sattui.
”Yhdessä kohdassa alkoi leuka väpättää, kun kuvattiin olohuoneessa soittokohtausta. Samuli löi kitaran rumpupeltiin, jolloin kaularuuvit irtosivat ja lapa irtosi. Kyllä mie sen päivän mökötin”, Koiranen toteaa naama peruslukemilla.
Kuvaukset sujuivat ohjaajan ja pääosan esittäjän mukaan kivuttomasti. Päivät olivat pitkiä ja väsyttäviä, mutta niin ne ovat elokuvatuotannoissa aina.
Käsikirjoitusta lukiessaan Edelmann yritti saada Koirasen, joka on myös kirjoittanut elokuvan, diagnosoimaan Tigerin taudin. Ohjaaja kieltäytyi.
”Kun sitä ei saanut, joutui pari päivää aprikoimaan, että miten tätä lähtee tekemään. Me puhuttiin siitä Juhan kanssa ja keksittiin niinkin yksinkertainen selitys kuin lapsen mieli. Siitä aukeni koko maailma”, Edelmann kertoo.
”Minäkään en näytellessä tiennyt, mikä Tigerillä on, koska ei hän itsekään sitä tiedä, aavistaa vain olevansa erilainen.”
Pienen tauon jälkeen hän lisää vielä, että toinenkin kriisi oli.
”Juha sanoi: Samuli, sano repliikit niin kuin ne lukee käsikirjoituksessa”, hän nauraa.