UUSIMMAT

Näin Niko lensi valkokankaille

10.10.2008 07:02 | Olli Sulopuisto

NikoNiko – lentäjän poika saapuu teattereihin tänään. Kaista kysyi Suomen elokuvahistorian kalleimman projektin pääjehuilta, pelottiko heitä, miten näin iso työ pidettiin hallinnassa ja mistä tarinassa on pohjimmiltaan kyse.

Nikon ensimmäinen lehdistönäytös järjestetään Helsingin Tennispalatsissa, sen kaikkein suurimmassa salissa.
Valtavalle kankaalle projisoitu elokuva tuntuu olevan oikeassa ympäristössä: se on iso ja näyttävä tarina, joka vaatii isot ja näyttävät puitteet. Tietokoneella animoitu Niko-poro pomppii postikorttimaisen Lapin maiseman läpi ilkeä susilauma kintereillään.

Elokuvan päähenkilöt ovat Niko ja hänen ottoisänään liito-orava Julius. Vaikka hahmojen persoonallisuus tuntuu johtuvan pitkälti ääninäyttelijöistä eli Olli Jantusesta ja Hannu-Pekka Björkmanista, hengen niille loihtivat animaattorit.

Yksi elokuvan kolmesta pääanimaattorista on Luca Bruno. Monikansallisena yhteistyönä valmistuneen elokuvan kaksi muuta pääanimaattoria ovat Tanskassa työskennellyt Ludo Savonniere ja Saksan-päässä ollut Peter Bohl.
Heidän tehtävänään oli huolehtia siitä, että useita vuosia kestänyt ja kymmeniä animaattoreita työllistänyt elokuva ei näytä tilkkutäkiltä vaan yhtenäiseltä ja yhdenmukaiselta.

Miten varmistaa tasainen laatu?

Keisarin salaisuus -elokuvaakin työstäneen Brunon ensimmäisenä tehtävänä oli päättää, miten hahmot liikkuivat. Niiden ulkomuoto oli siis jo päätetty, kun hän kävi yhdessä muiden pääanimaattoreiden ja ohjaajan kanssa pohtimaan, kuinka Niko ravaa tai miten sudet jolkottavat.
”Sitten aloin tehdä liikekirjastoa, eli kaikille hahmoille tehtiin valmiita liikkeitä, joita muut animaattorit voivat käyttää. Sillä tavalla pysyy yhtenäinen taso ja se nopeuttaa työskentelyä”, Bruno kertoo.

Bruno oli mukana jo siinä vaiheessa, kun elokuvalle vasta hankittiin rahoitusta. Sen olennaisena osana olivat näytteiksi tehdyt lyhyet trailerit, joilla oli itse asiassa kaksoistarkoitus: paitsi että niillä autettiin vakuuttamaan rahoittajat löysäämään lompakon nyörit, antoi se animaattoreille mahdollisuuden kokeilla ja korjata työtään.

Kun elokuva oli vihdoin valmis kuvattavaksi, jaettiin kohtaukset eri maiden ryhmien kesken. Se tarkoitti, että animaattorit eivät yleensä työskennelleet koko ajan saman hahmon kanssa, vaan joutuivat ikään kuin loikkimaan roolista toiseen.

”Täällä esimerkiksi kokeiltiin, että minä animoin pääasiassa Juliusta ja Nikoa ja Laura Neuvonen animoi Vilmaa. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska niin hahmoihin tutustui paremmin. Mutta ihan koko ajan se ei toimi, koska on pakko tehdä välillä jotain muutakin”, Bruno selittää.

niko

Tietenkin pelotti

Niko – lentäjän poika on ohjaaja Kari Juusosen ensimmäinen kokoillan elokuva. Siirtymä lyhytelokuvista 6,1 miljoonan euron hankkeen päällepäsmäriksi oli samaan aikaan sekä ahdistava että vapauttava kokemus.

”Kyllä se aina pelottaa. Huonoja hetkiä tulee, kun on sovittu, että käsikirjoitus on tällainen ja tehdään sinne vitsejä. Ne eivät olet tuntuneet vitseiltä enää puoleen vuoteen, vaikka tietää, että se johtuu vain siitä, että on niin kyllästynyt niihin. Kaikki vaihtoehdot alkavat tuntua paremmilta”, hän kertoo pitkän projektin vaaroista.

Toisaalta Juusosta helpotti tieto siitä, että elokuva tehtäisiin valmiiksi joka tapauksessa, oli hän mukana tai ei. Se nosti ison taakan harteilta ja antoi keskittyä olennaiseen, eli tarinaan.
Niko on myös ohjaajan ensimmäinen tietokoneanimaatio, mutta sekään ei ollut haitaksi, päinvastoin.

”Pystyin jättäytymään teknisten ratkaisujen ulkopuolelle ja katsomaan asiaa ihmisenä, joka on kiinnostunut leffasta”, Juusonen kuvailee.

Samalla perinteisellä tavalla hän lähestyi koko elokuvaa. Juusosta ei kiehtonut niinkään tekniikka kuin tarinan ydin. Yhtenä vertauskohtana hän käyttää Chaplinin poika -elokuvaa, joka on ”onnistunut lastenkin elokuva”. Hän oli myös tyytyväinen siihen, ettei Nikoa tungettu täyteen populaarikulttuuriviittauksia, kuten on nykyään animaatioelokuvissa usein tapana.

”Olin viehättynyt käsikirjoituksen melodramaattisesta puolesta, siitä miten stydejä tunteita siinä oli”, hän sanoo.

”Olin sitä mieltä, että käsikirjoituksen muoto oli aika klassinen eikä sitä ollut syytä kuorruttaa. Tehdään runsas ja rikas maailma, mutta pysytään stoorin ytimessä.”

Niko

Tee, korjaa, tee, korjaa…

Animaatioelokuvan tekeminen on rekursiivinen prosessi. Ensin animoidaan repliikkien perusteella yksi versio kohtauksesta ja näytetään sitä ohjaajalle. Tämän kommenttien perusteella kohtausta muokataan ja pyydetään taas ohjaajan kommentit. Tätä jatkuu, kunnes lopputulos on tyydyttävä – tai aika loppuu.

Animaattorin ammattitaidon pitää olla kunnossa, sillä etenkin näin isossa hankkeessa valmista kuvaa pääsee näkemään vain harvoin. Animaattorit työskentelevät yksinkertaistettujen ”harmaiden hahmojen” kanssa, siis ilman tietoa siitä, miltä valmis kohtaus näyttää.

”Animaatiossa selkeys ja liioittelu ovat tärkeitä. Sen pitää toimia jo harmaina hahmoina. Sitten kun se valaistaan tiettyyn tunnelmaan sopivasti ja tulee äänet ja muut, kokonaisuus on valmis”, Bruno sanoo.

Lue arvostelu: Niko – Lentäjän poika on mainio digianimaatio