Diablo II: betatestaajan päiväkirja

22.04.2000 15:28 | Jukka O. Kauppinen | 119

Muutaman vuoden takainen Diablo oli yksinkertainen, mutta erittäin suosittu netissä pelattava fantasiaroolipeli. Vaikka pelin suosio on sittemmin hieman laantunut, sillä on yhä kymmeniä tuhansia pelaajia ympäri maailman. Ei olekaan ihme, että sen jatko-osa, Diablo II, on yksi tämän vuoden odotetuimpia pelejä. Diablo II:ta odotettiin kauppoihin jo viime jouluksi, mutta monien pettymykseksi peliä kehittävä Blizzard päätti siirtää julkaisua tuonnemmaksi, ja jatkaa pelinsä hiomista. Edistystä on joka tapauksessa tapahtunut, sillä muutama viikko takaperin Diablo II:n betatestaaminen saatiin vihdoin käynnistettyä. Toimituksellemme tarjoutui tilaisuus osallistua Diablo II:n parhaillaan käynnissä olevaan suljettuun betatestiin. Tämä on pelikokemuksistamme kertovan betatestauspäiväkirjamme ensimmäinen osa.

Roolipeli kun on, Diablo II käynnistyy hahmoluonnilla. Valittavana on viisi hahmoluokkaa, alkuperäisen Diablon kolmen sijasta. Necromancer ja Sorceress ovat molemmat loitsijoita, joista ensiksi mainittu luottaa kirouksiin ja kuolleista herättämiin apureihinsa ja jälkimmäinen suoriin mättöloitsuihin, kuten tulipalloihin ja sen sellaisiin. Lisäksi tarjolla on ketterä, jousipyssyt hallitseva Amazon sekä kaksi soturihahmoluokkaa, Paladin ja Barbarian. Barbaari sopii mainiosti ensimmäiseksi hahmoksi, mahdollistaen ”vähän ajattelua ja paljon muskeleita”-pelityylin, joten valintani osui siihen. Sankarille täytyy tietysti keksiä kuvaava nimi, joten ristin barbaarini Luuvitoseksi.

Seikkailu käynnistyy leiriltä, josta löytyy kaikki tarvittavat peruspalvelut, kuten parantaja, aseseppä ja taikaesineitä tunnistava Viisas Mies. Leiristä pelaaja löytää myös oman matka-arkkunsa, jossa voi säilöä tavaroita joita ei juuri sillä hetkellä tarvitse mukaansa. Matka-arkun sisältö säilötään suoraan Blizzardin Battle.net-pelijärjestelmän muistiin, joten tavarat pysyvät siellä tallessa pelikertojen välilläkin.

Rahattomalle leiri ei kuitenkaan paljoa tekemistä tarjoa, joten lyhyesti jokaista leiriläistä jututettuani tein päätöksen siirtyä tutkimaan ympäröivää maaseuta. Niin, Diablo II:ssahan seikkailuja ei ole rajoitettu pelkkiin luoliin, vaan tarjolla on myös ulkoilmassa toilailua peräti neljällä eri mantereella. Jonkin aikaa harhailtuani – ja muutaman vastaan tulleen hirviön hengiltä päästettyäni – onnistuin löytämään tieni ensimmäisen luolaston suulle. Seikkailemaan kun oltiin tultu, Luuvitonen sai painua suoraan sisään holvistoon.

Luolan ensimmäiset pari kerrosta osoittautuivat epäilyttävän autioiksi, eikä ihme, sillä tasolta kolme löytyi hirmuisen luurankoarmeijan itselleen rakentanut Necromanceri, joka oli pistämässä hirviöitä poikki ja pinoon sellaista vauhtia että ihan hirvitti. Koska Necromancer näytti selvästi kaipaavan apua, päätin jäädä auttamaan häntä – etenkin keräämällä hirviöltä jääneitä ylimääräisiä taikaesineitä. Vaikka suurin osa vastaan tulleista hirviöistä kuolikin Necromancerin ja tämän luurankojen käsiin, onnistuin myös itse mäiskimään muutaman örkin, joilla ansaitsinkin Luuvitoselleni pari kokemustasoa.

Alkuperäisessä Diablossa kokemustasoissa nousu tiesi pelkkää hahmon ominaisuuspisteiden (voima, ketteryys, kestävyys jne.) paranemista, mutta Diablo II:ssa vähän muutakin. Jokaista uutta kokemustasoa kohden pelaaja ansaitsee yhden taitopisteen, jonka voi käyttää joko yleisen taistelutaidon parantamiseen, uusien hyökkäyksien (molempikätinen aseiden käyttö, kaksinkertaisen vahingon tekevä murskaava lyönti) tai, barbaarihahmon ollessa kyseessä, taisteluhuutojen oppimiseen. Mielenkiintoisena piirteenä näiden taitojen käyttö kuluttaa yleensä normaalisti taioille varattuja manapisteitä, esimerkiksi jokainen ”murskaava lyönti” kuluttaa yhden mana-pisteen. Onneksi mana-pisteet palautuvat käytön jälkeen itsekseen, joten turhanpäiten erikoislyöntejä ja muita taitoja ei tarvitse säästellä.

Vaikka kuvissa Diablo II:n taistelut, ja grafiikka ylipäätän, näyttävät suurinpiirtein samalta kuin mitä ne olivat alkuperäisessä Diablossa, livenä peli näyttää huomattavasti paremmalta. Ensinnäkin hahmojen varustuksen näkee suoraan päällepäin, käytössä olevia aseita, panssareita ja saappaita myöten. Toiseksi hahmojen animaatio on paljon monipuolisempaa – esimerkiksi taistelussa vihollisia ei enää hakata monotonisesti samalla liikkeellä, vaan lyöntianimaatioita on jokaiselle asetyypille useita erilaisia. Oman lisänsä Diablo II:n grafiikkaan tuo vielä siinä käytetty aavistuksenomainen kolmiulotteisuus.

Jonkin aikaa luolia Necromancerin kanssa tutkittuani Luuvitoselleni kerääntyi mukaan sellainen lasti roinaa, että katsoin parhaaksi palata takaisin leiriin. Koska kävellen (tai juosten – sekin onnistuu Diablo II:ssa) matkassa olisi kestänyt pieni ikuisuus, päätin käyttää yhden Town Portal-loitsukääröistäni. Town Portal luo hahmon viereen väliaikaisen taikaportin, josta läpikävelemällä pääsee automaattisesti takaisin aloitusleiriin. Leiriin päästyäni ensimmäiseksi tutkitutin Viisaalla Miehellä löytämäni taikaesineet. Ne tietysti osoittautuivat aika turhaksi tavarksi, vaikkakin tulelta suojaavan taikasormuksen ja 1-8 pistettä salamavahinkoa tuottavan kirveen päätin säästää tulevia seikkailuja varten.

 

Keskustelu

Elä Tedger ole jyrkkäharteinen :D …kyllähän jotkui sanovat jääkiekonkin olevan roolipelaamista yksilötasolla. Erilainen roolihan sillä poppatohtorilla ja mättöparpaarilla on, joten voi tuota sanoa roolipeliksi, siinä missä castle wolfesteiniä sotapeliksi, triplane turmoilia lentelypeliksi, trackmania nationssia autopeliksi jne jne..

”Simulaation taso” on sitten aivan eri asia…

”Roolipeli kun on, Diablo II käynnistyy hahmoluonnilla.”

No just.. kylläpä on kevyet vaatimukset roolipelille… diablo on pure hack n slash ja hahmo vain tuhon väline jonka roolista ei ole epäselvyyttä.

Muropaketin uusimmat