Arvostelu: Assassin’s Creed Odyssey on melkein viiden tähden mestariteos, mutta suututtaa varmasti silti monta pelaajaa

Assassin’s Creed Odyssey vie 11 vuotta vanhan pelisarjan kokonaan uuteen genreen. Muutos on samanaikaisesti hyvästä ja pahasta, mutta lopputulema on silti yksimielinen: mestariteos.

Julkaisupäivä: 5.10.2018 / Tekijä: Ubisoft Quebec / Julkaisija: Ubisoft / Saatavilla (alustat): Xbox One / Testattu: Xbox One / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: 35 tuntia

Yksitoista vuotta ja yhtä monta pääpelisarjan osaa myöhemmin Ubisoftin Assassin’s Creed matkaa antiikin Kreikkaan. Vuosien varrella alkuperäinen premissi salamurhaajien ja temppeliritareiden välisestä ikiaikaisesta taistosta on jäänyt hiljalleen kaukaiseksi muistoksi – tai Assassin’s Creed Odysseyn tapauksessa paradoksaalisesti vasta edessä siintäväksi konfliktiksi – mutta pelillisesti pelisarjaa on laajennettu, muokattu ja paranneltu alati paremmaksi. Eikä Odyssey ole poikkeus.

Viime vuoden kevyenä uudelleenkäynnistyksenä toiminut ja Egyptiin sijoittunut Assassin’s Creed Origins vei pelisarjaa jo oikeaan suuntaan uudistamalla muun muassa antiikkista taistelumekaniikkaa. Nyt Ubisoft Quebec vie uudistukset vielä pidemmälle siirtämällä aiemman toimintapelin entistä selkeämmin roolipeligenreen. Toimintaa ei toki ole unohdettu, mutta Assassin’s Creed Odyssey on pelaajavalinnoillaan, dialogipainotteisuudellaan ja vapaammalla tutkimisellaan jo likempänä esimerkiksi The Witcher -sarjaa kuin omaa alkuperäänsä.

Toisaalta muutos on erinomainen asia. Vaikka pelillisesti Assassin’s Creed Odyssey tuntuu ja näyttää hyvin paljon yhä sarjansa tuotteelta – tai tylymmin sanottuna Ubisoftin tuotteelta – se on samanaikaisesti valtava harppaus kokonaan uudenlaiseen pelikokemukseen. Uusiutuminen koskee tosin vain ja ainoastaan Ubisoftin omaa katalogia, sillä hypyn seurauksena AC-sarja muistuttaa yhä enenevissä määrin saman loikan jo tehneitä muita pelejä, vaikkapa nyt aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä God of Waria. Sen seurauksena Assassin’s Creed onkin menettänyt oman uniikin leimansa, josta se tuli reilu vuosikymmen takaperin parhaiten tunnetuksi.

Vaan eihän siitä pääse mihinkään, että Assassin’s Creed Odyssey on silti aivan hemmetin koukuttava pelinautinto.

Ensimmäistä kertaa Assassin’s Creed -pelisarjan historiassa pelaajat päästetään valitsemaan päähenkilönsä miehen tai naisen välillä. Valinnasta riippumatta oma odysseia käynnistyy Kefalonián idylliseltä saarelta, josta palkkasoturin eloa viettävä sankarimme levittäytyy hiljalleen osalliseksi Spartan ja Ateenan välillä leimuavaan sotaan.

Osapuolten köydenvedon tiimellyksessä varsinainen kampanja jakaantuu kolmeksi rinnakkain kulkevaksi juonteeksi, jotka käynnistyvät tipoittain pelin edetessä. Esimerkiksi kolmas pelisarjan muinaiseen isujen sivilisaation keskittyvä tarinalinja käynnistyi omalla kohdallani kunnolla vasta 30 pelitunnin jälkeen, ja sitä ennen salaperäisiä kulttilaisia pystyi halutessaan harventamaan tehtävien välissä. Tästä voi siis päätellä, että pelattavaa kyllä riittää paikoin jo liiaksi asti.

Varsinainen pääjuoni keskittyy kuitenkin itse päähenkilöön ja tämän omiin sukujuuriin. Pelisarjalle tyypilliseen tapaan perhekeskeisyys on vahva osa myös Assassin’s Creed Odysseyn identiteettiä, johon pelaajat pääsevät nyt suoraan vaikuttamaan. Tekijöiden tietoinen siirtyminen kohti perinteisempää roolipelikokemusta johtaa päähenkilön pelaamiseen nimenomaan roolin kautta, mitä tuetaan ennen kaikkea polveutuvilla dialogivaihtoehdoilla.

Omilla valinnoilla onkin Assassin’s Creed Odysseyssa entistä suurempi merkitys.

Esimerkiksi erästä potilasta pelastamaan lähtiessäni päätin olla kärsivällinen ja auttaa kiireistä lekuria tunnollisesti ensin tämän askareissa, mutta takaisin päästyämme kuoleman kourissa kärvistellyt potilas olikin jo siirtynyt Haadeksen seuraksi. Jos olisin pakottanut lekurin suoraan mukaani aseella uhaten, Haades olisi jäänyt ilman viiniseuraa, mutta seuraukset olisivat saattaneet näkyä toisaalla. Hieman kevyempänä esimerkkinä taas saarivaltion vallankumousta auttaessani flirttaileva luonteeni yritti kehitellä syntyneen kolmiodraaman sinetöivää ménage à troista, vaan liiallinen intohimoni ja ylisuorittaminen kostautui kylmään teräkseen, kun spartalainen koki tämän kaiken uhkana miehuudellensa.

Miehet…

Eri valintojen todellisia pelillisiä merkityksiä on vaikea todentaa yhden ainoan peluukerran perusteella, mutta tekijät lupaavat peräti yhdeksän erilaista loppuratkaisua pääkampanjalle. Mainospuheista välittämättä Assassin’s Creed Odyssey onnistuu kuitenkin luomaan vakuuttavan illuusion kaikkein pienimpienkin tekojen merkityksellisyydestä. Jo se itsessään on pirun kiitettävä suoritus, ja ainoastaan vahvistaa kokemusta pelaajan ikiomasta odysseiasta.

Seikkailun aikana kohdataan valtava kirjo erinomaisesti käsikirjoitettuja hahmoja ja traagisia kohtaloita, joihin törmää suurimmaksi osaksi lukuisten sivutehtävien parissa.

Pääjuonet tempaavat toki mukaansa ja sisältävät niin ikään varsin tunteikkaita hetkiä, mutta kaikkein ikimuistoisimmat ja syvällisimmät hetket koetaan silti kampanjan ulkopuolella. Sokratesin kanssa väittely on samanaikaisesti älyä stimuloivaa ja miehen kyselevän luonteen vuoksi rasittavaa inttämistä, kun taas lapsenomaisen laivakapteeni Barnabasin pyyteetön usko jumaliin ja yliluonnolliseen on aina yhtä ilahduttavaa. Puhumattakaan Alkibiadesin pohjattomasta ja häpeilemättömästä hekumallisuudesta, johon myös pelaaja voi ottaa osaa.

Sivutarinoiden kautta käsitellään samalla silloisen ajankuvan ja kulttuurien ongelmallisempia normeja orjuuden ja epäpuraisen yhteiskuntarakenteen suhteen, mutta myös huomattavasti avarakatseisempia piirteitä, kuten juurikin seksuaalisuutta. Pelaajaa ei ole kahlittu nykyisen heteronormatiiviseen kaksinapaisuuteen, vaan koko kirjo on romantisoitavissa omasta tai kumppanin sukupuolesta riippumatta – ja on mukana myös vuohiakin.

Pelin myyttinen aikakausi näkyy suoraan myös aiempaa toimintavetoisemmassa ja fantastisemmassa toiminnassa. Assassin’s Creed Origins vei pelisarjaa jo entistä taistelupainotteisemmaksi kokemukseksi – ei sillä, etteikö vastaavaa olisi nähty jo Ezio-trilogian aikana – mutta Odyssey muuttaa kokemuksen suorastaan puolijumalallisiin mittoihin.

Taistelumekaniikka on edelleen pääosin sama kuin Originsissa, mutta sen kylkeen on lisätty tukku uusia opittavia kykyjä, joilla toimintaa piristetään entistä monipuolisemmaksi. Sankarin kykypuu on jaoteltu tuttuun tapaan kolmeen haaraan, jousiampumiseen, lähitaisteluun ja salamurhaamiseen, mutta nimistä huolimatta niistä jokainen keskittyy lähes yksinomaan parantamaan taisteluissa pärjäämistä. Tämä koskee jopa salamurhaustaitoja, joista suurinta osaa ei voi edes käyttää käsirysyjen ulkopuolella.

Erikoiskykyjen kautta päähenkilön repertuaari laajenee vapaasti aktivoitavista myrkky- ja liekkiaseista kilvet sekä seinät läpäiseviin nuoliin, 300-elokuvan ”This is Sparta!”-potkuihin, ajankulun hidastavaan kuplaan ja ketjutettaviin teleportaatioiskuihin. Jos Battlefield V on siis mielestäsi historiallisesti epäuskottava, kannattaa Assassin’s Creed Odyssey kiertää todella kaukaa. Ai niin, päähenkilö ei myöskään ota enää minkäänlaista vahinkoa korkealta tippumisesta. Ja se on itse asiassa vain hyvä juttu.

Vaikka muutokset tekevät Assassin’s Creed Odysseysta vain entistä tunnistamattomamman pelisarjan osan, ne ovat samalla peli-iloa huomattavasti parantavia ominaisuuksia. Mutta jos haikailet piilotettujen terien ja huomaamattomasti suoritettujen salamurhien pariin, ei Assassin’s Creed ole enää sinun pelisarjasi.

Taistelujen ulkopuolella antiikin Kreikka tarjoaa lisäksi tuntikausiksi tekemistä. Jo pelkkiin pääkampanjoihin saa kulumaan kymmeniä tunteja – 35 tunnin jälkeen en ole läpäissyt niistä vielä yhtäkään – mutta lukuisat sivutehtävät, tutkittavat nähtävyydet ja jatkuvalla syötöllä luotavat satunnaistehtävät vähintään tuplaavat tiukun. Paluun tekevät myös laivataistelut (päivitettävissä olevan laivan kera), Originsissa esitellyt palkkasoturit omana minitavoitteena ja legendaaristen varusteiden keräileminen – puhumattakaan valokuvaustilasta, joka on kuin luotu antiikin Kreikan turismille.

Kokonaan uutena lisänä Assassin’s Creed Odyssey esittelee Far Cry 5:sta lainatun alueiden valloitusmekaniikan, jossa Spartan ja Ateenan välistä loputonta sotaa voi veivata puolelta toiselle eliminoimalla alueita hallitsevan tahon sotilaita, varusteita, johtajia ja rahakirstuja. Mittarin valahtaessa nollaan osapuolet ottavat mittaa toisistaan isoissa taisteluissa, joihin pelaaja osallistuu jommankumman väreissä palkkasoturina ja saa maksunsa. Tantereen tyhjentyessä puolustavat ja hyökkäävät osapuolet vaihtuvat ja homma jatkuu entiseen malliin.

Kaikkea tätä koristaa jumalaisen kaunis maailma, joka on pieteetillä rakennettu ja pikkutarkasti toteutettu.

Ateenan tai Spartan suurkaupungeista idyllisiin vuoristomaisemiin tai smaragdinsinertävän meren ympäröiviin saaristokyliin matkatessa vaihtelua on kiitettävästi ja nähtävää runsaasti. Pelillisestä tarkasteltuina mantuihin kätketyt rauniot, luolat ja temppelit eivät tarjoa lopulta mitään konkreettista, sillä samat raha- ja resurssipalkinnot käyvät turhiksi jo verrattain varhaisessa vaiheessa. Mutta juuri peliturismin ja elämysmatkailun kannalta Ubisoft Quebecin luoma antiikin Kreikka on täysosuma kaikille valokuvaintoilijoille ja eskapisteille.

Harmillisesti kokemuksesta ei pääse nauttimaan enää täysin rinnoin perusmallin konsoleilla, vaan kehitys tuntuu vääjäämättä puskevan kohti X- ja Pro-malleille optimointia.

Assassin’s Creed Odyssey on toki kaunista katseltavaa myös perusmallin laatikoilla, mutta heikot piirtoetäisyydet, hitaasti lataavat tekstuurit ja silmin havaittavat ruudunpäivitysnotkahdukset ovat jatkuva riesa. Varsinaista pelaamista nämä eivät onneksi haittaa, mutta sulavaa ja silmät sulauttavaa kokemusta haluavien kannattaa miettiä alustavalintaansa huolella.

Assassin’s Creed Odysseylla ei ole enää mitään tekemistä nimensä kanssa, mutta siitä huolimatta kyseessä on äärimmäisen nautinnollinen ja mykistävän laaja pelikokemus. Niin paljon kuin haluaisinkin harmitella alkuperäisen uniikkiuden perään ja pelisarjan vääjäämätöntä muuttumista tusinan muun sisarteoksensa samankaltaiseksi kopioksi, totuus vain on se, että Assassin’s Creed Odyssey on lähes täydellinen genrensä valioyksilö ja yksi pelisarjan parhaista osista.

ASSASSIN’S CREED ODYSSEY

”Omaa perintöään pakeneva Assassin’s Creed Odyssey on koukuttava lomamatka antiikin Kreikkaan.”