Arvostelu Dustborn on kiinnostava seikkailupeli, jonka loppu pilaa kaiken
Kuva: © Red Thread Games / Quantic Dream
Dustborn on poliittisesti latautunut seikkailupeli, jonka keskeneräisyys ja tylsä toiminta pilaa muutoin mielenkiintoisen kokonaisuuden.
Julkaisupäivä: 20.8.2024
Kehittäjä: Red Thread Games
Julkaisija: Spotlight by Quantic Dream
Saatavilla: PC (testattu), PlayStation 5, Xbox Series X/S, PS4, Xbox One
Pelaajia: 1
Ikäraja: K16
Peliä pelattu arviota varten: 23 tuntia
Seikkailupelien fanit muistelevat lämmöllä 1980- ja 1990-luvun kulta-aikaa, jolloin genreä dominoivat LucasArtsin ja Sierran lukuisat klassikot. Vaikka moni ikimuistoisista nimikkeistä saapui jommaltakummalta tehtaalta, kaksikko ei suinkaan ollut ainoa lajissaan. Itse asiassa juuri kulta-ajan – ja vuosituhannen – päätteeksi Funcomin julkaisema The Longest Journey lukeutuu genren merkkiteoksiin.
Sen vuoksi lajityypin ystävät ovat saattaneet silmäillä mielenkiinnolla pelin luoneen Ragnar Tørnquistin taivalta, johon on lukeutunut niin tämän perustama Red Thread Games -studio kuin yhteistyö niin ikään seikkailupeleistä tunnetun ranskalaisstudio Quantic Dreamin julkaisutoiminnan kanssa. Kaksikon ensimmäinen yhteistyö on nyt viimein täällä, kun jo vuonna 2020 ensimmäisen kerran julkistettu Dustborn saapuu pelattavaksi.
Dustborn on modernin seikkailupelin pioneerina toimineen Telltalen jalanjäljissä kulkeva teos, jossa matkataan läpi jakautuneen Yhdysvaltojen. Episodimaisesta rakenteesta huolimatta kyseessä ei ole kuitenkaan jaksoittain julkaistava episodipeli, vaan kokonaisuus irtoaa yhdellä matkalipulla.
Harmillisesti lipulle löytyy lopulta parempiakin vastineita.
Kuva: © Red Thread Games / Quantic Dream
Sananvapautta punkin voimin
Juoni käynnistyy kesken matkan, kun nelihenkinen porukka pakenee autolla kohti rajaa. Epäonnisen ryöstökeikan jälkihuuruissa panikoivat osapuolet paljastuvat poikkeuksellisiksi sanataitureiksi, jotka pystyvät käyttämään sanojaan kirjaimellisesti aseina. Valitettavasti jakaantunut Yhdysvallat ei katso anomaleiksi kutsuttuja henkilöitä hyvällä millään puolella rajaa, joten tekaistu punk-kiertue läpi mantereen kohti Kanadassa odottavaa turvasatamaa on käynnistynyt.
Päämäärää tärkeämmäksi nousee kuitenkin itse matka, jonka aikana ehditään tutustua monenkirjaviin hahmoihin ja mielenkiintoiseen maailmaan. Varsinkin maailmanrakennus on Dustbornin ylivoimaisesti paras osa-alue, jonka lomassa ripotellaan herkullisia murusia muun muassa teknouskovaisesta Pacifican osavaltiosta ja ihmiselon mullistaneesta Lähetyksestä, joka loi anomalit.
Kehittäjät eivät myös pelkää peitellä poliittista sanomaansa, sillä yksi Dustbornin teemoista on kirjaimellisesti sananvapaus ja sanan voima. Paikoin tätä paasataan vähän turhan alleviivaavasti, mutta pääosin aihe on sidottu onnistuneesti ja huvittavasti supersankarimaiseksi kehykseksi. Röntgenkatseen ja näkymättömyyden sijaan voimat ovat vain sanallistettu, minkä turvin päähenkilöt taistelevat muun muassa ihmiset vainoharhaisiksi saavia kaikuja (lue: disinformaatiota) vastaan. Ja milläpä muulla disinformaatio kukistettaisiin kuin ME-EM-laitteella, eli tuttavallisemmin meemillä.
Lupaavat lähtökohdat jäävät valitettavasti lopulta pelkäksi alkupalaksi, sillä Dustborn ei ennätä tarjoilla varsinaista pääruokaa. Viimeinen loppusuora on nimittäin niin hätiköity ja kiirehditty, että peli tuntuu sen vuoksi jopa keskeneräiseltä. Harvoin huonoinkaan loppu onnistuu pilaamaan mitään tarinaa, mutta tässä tapauksessa asioita jätetään todella paljon ilmaan ja mutkia oiotaan niin surutta, että siitä kärsivät niin hahmot, maailma kuin juonikin.
Kuva: © Red Thread Games / Quantic Dream
Valintojen illuusio
Telltalen pelien lailla yksi Dustbornin suurimmista fokuksista on juuri hahmoissa. Pelaajan ohjaama Pax pystyy puhumaan kumppaneilleen matkan aikana sekä iltaisin nuotion äärellä, mikä vaikuttaa näiden suhteisiin.
Hahmokirjo kasvaa pelin edetessä myös merkittävästi suuremmaksi, mikä alkaa jo haitata varsinaista peliä. Alun nelihenkisessä porukassa dynamiikka vielä toimii, mutta kun kiertuebussiin änkää jo kymmenes uusi kasvo, jää osa hahmoista vääjäämättä statistin rooliin. Silti ketään ei voi syyttää ainakaan persoonattomuudesta. Pienempi porukka olisi todennäköisesti toiminut paremmin, joskin tämänkin kohdalla suurin ongelma on loppupuolen pikakelaus.
Pelaajan tekemät valinnat määrittelevät lopulta kunkin kumppanin arkkityypin, jotka määrittelevät hahmojen kommentteja ja päätöksiä pelin aikana. Kuten tällaisille peleille on tyypillistä, valinnat vaikuttaisivat lopulta olevan melko pieniä ja muuttavan vain marginaalisesti varsinaisen juonen kulkua. Ne antavat silti pienen lisämausteen ja illuusion vaihtelevuudesta, vaikka lähinnä kyse on useista pienemmistä poluista, jotka johtavat aina saman tieviitan äärelle.
Omia valintoja ja matkan kulkua tarkastellaan kunkin episodin päätteeksi lyhyissä sarjakuvissa, joiden paneelit käyvät läpi edeltävän etapin päätapahtumat. Valintojen kohdalla nähdään puolestaan prosenttimäärinä, kuinka moni muu pelaaja päättyi samaan ratkaisuun. Rakkaus sarjakuvaa kohtaan ei ole myöskään poikkeavuus, vaan tekijät noudattelevat samantyylistä estetiikkaa varsinaisen pelin ilmeessä ja erikoistehosteissa.
Kuva: © Red Thread Games / Quantic Dream
Se tylsempi puoli pelistä
Valitettavasti Dustborn ei uskalla lopulta olla vain rehti seikkailupeli, vaan mukaan on täytynyt ängetä myös aktiivisempaa toimintaa. Onneksi pelin toimintaa ei ole hirveästi ja senkin vähän voi halutessaan minimoida, mikä on lopulta pelastus. Tekijöiden taistelumekaniikka ja sen päälle kyhätty progressio on nimittäin turruttavan tylsää.
Vaikka pelin iskulause ylistää sanojen voimaa, tuntuu tekijöiden voimankäyttö olevan silti luontevinta pesäpallomailan varressa. Vihollisten mättäminen on vain niin aneemista yhden napin hakkaamista, ettei umpityhmään tekoälyyn tarvitse oikeastaan edes kiinnittää huomiota.
Päähenkilö avaa myös matkan aikana uusia sanallistettuja voimia, jolla viholliset voi hetkellisesti tainnuttaa tai pistää liekkeihin, mutta näiden tarpeellisuus jää lopulta vähäisiksi. Pesäpallomailaa voi lisäksi päivitellä paremmaksi kentistä löytyvillä varaosilla, mutta jälleen kerran tällä ei ole suurta merkitystä. Peli olisi luultavasti vain parempi, jos koko turha taistelu olisi jätetty kokonaan pois.
Taistelun ohessa peliin on ujutettu lisäksi yksinkertainen rytmipeli, jossa punk-bändin soitantaa tahditetaan oikea-aikaisilla napinpainalluksilla. Osumaprosentti määrittelee soiton laadun, joten todellisen punkin hengessä näppäilyn voi missata tarkoituksella. Rytmipeli tuo sopivaa vaihtelua touhuun ja sisältää muutaman varsin menevän rallatuksen, mutta mitään erikoista siltä ei kannata odottaa.
Dustbornista jää lopulta huono maku suuhun, sillä sen viimeiset tunnit tuntuvat oikeasti pelaajan vähättelyltä. Pelin houkutteleva maailma, kiinnostavat hahmot sekä kaiken takana piilevä mysteeri jätetään tylysti ilmaan roikkumaan, mikä pyritään lopulta kääntämään jatko-osan odotukseen. Ongelma on vain siinä, että puolivälistä lähtien tekijöiltä on selkeästi loppunut aika ja resurssit kesken kehityksen, minkä vuoksi Dustborn on kuin peliversio suositusta keskeneräisestä piirretyn hevosen meemistä.
DUSTBORN
”Telltalen jalanjäljissä kulkevasta Dustbornista loppuu löpö juuri kun homma kävisi kiinnostavaksi.”
