Arvostelu The Callisto Protocol ei ole uusi Dead Space

The Callisto Protocolin piti olla Dead Space -sarjan manttelinperijä. Kehnosti toteutettu kamppailu ja muut ongelmat vievät kuitenkin pohjan korkeilta odotuksilta, ja scifi-kauhupeli on parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen seikkailu avaruudessa.

Julkaisupäivä: 18.11.2022
Studio: Striking Distance Studios
Julkaisija: Krafton
Saatavilla: PlayStation (testattu), PC, Xbox
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18+
Peliä pelattu arviota varten: noin 10 tuntia

The Callisto Protocolissa pelaaja astuu Jacob Lee -nimisen pilotin saappaisiin. Lee on lähdössä kuljettamaan tavarakuormaa Jupiterin kuu Kallistolla sijaitsevasta pahamaineisesta Black Ironin vankilasta kohti Europaa, kun Outer Way -niminen ryhmittymä valtaa aluksen. Hyökkäyksessä vaurioituva alus törmää takaisin Kallistoon, ja ainoastaan Lee ja Outer Way -johtaja Dani Nakamura selviävät hätälaskusta.

Syyttömän Leen hämmästykseksi hän joutuu Nakamuran ohella Black Ironin vankilaan. Lee ei kuitenkaan ehdi asettua Black Ironissa aloilleen, sillä heti hänen saapumisensa jälkeen vankila joutuu mystisten olioiden hyökkäyksen kohteeksi. Lee pyrkii karkaamaan vankilasta Elias Porter -nimisen vangin kanssa, ja pysymään hengissä hyökkäyksen keskellä.

Päähahmon olan takaa kuvatun The Callisto Protocolin alussa Lee on varustautunut pelkällä sorkkaraudalla, jolla vastaan osuvia kammotuksia – ja silloin tällöin ihmisiä – vedetään pataan. Myöhemmin mukaan tarttuu myös esimerkiksi sähköinen tainnutuspatukka sekä muutama erilainen ampuma-ase. Dead Space -henkisesti The Callisto Protocol integroi Leen elämäpisteistä kertovan näkymän suoraan pelikuvaan, vangin niskaan raa’asti asennettavan näyttölaitteen muodossa.

The Callisto Protocolin kamppailumekaniikka poikkeaa tavallisesta: nappulapohjaisen kamppailun sijaan pelaajan tulee väistellä ja torjua vastustajien lyöntejä peukalotatilla, ja lyödä sopivalla hetkellä takaisin. Itselle mekaniikka ei tuntunut loksahtavan, sillä lyöntien animaatiot tuntuvat hankalilta ajoittaa. Kun väistäminen tapahtui samasta tatista kuin kameran pyöritys, kävi erilaisia virheliikkeitä varsin usein. Kontrasti esimerkiksi tuoreen God of War: Ragnarökin erinomaiseen taisteluun tuntui valtavalta.

Vielä pelin alkupuolella kamppailu on kohtalaista, kun pelaaja kohtaa pääasiassa yksittäisiä vihollisia. Loppupuolella vastaan alkaa kuitenkin osua yhä useammin isoja vihollisryhmiä, joiden kohdalla kamppailu muuttuu viimeistään keskinkertaisesta suorastaan surkeaksi. Myöskään tolkuttoman määrän iskuja kestävät minipomot eivät ole kovin hauskoja vastuksia. Loppua kohden The Callisto Protocol muuttuukin selviytymiskauhusta puhtaaksi toimintaräiskinnäksi.

Jossain vaiheessa vaihdoin pelin vaikeustason helpoimmalle, kun taistelu alkoi puuduttaa todella pahasti, ja kohtaukset olisi vain halunnut ohittaa kokonaan. Matalallakin vaikeustasolla viholliset lyövät kovaa takaisin, ja varomaton pelaaja pääsee lataamaan edellistä tallennuspistettä. Tilannetta pahentaa se, että silloin tällöin automaattiset checkpointit on asetettu sellaisiin kohtiin, joissa huonotuurinen pelaaja lataa aina takaisin kamppailun alkuun vähillä elämäpisteillä, ilman mahdollisuutta löytää parantavia tavaroita. Muutenkin mukana on outoja vaikeustasopiikkejä.

Pienenä, mutta pidemmän päälle ärsyttävänä yksityiskohtana kaatuneita vihollisia pitää käydä tallomassa, että mahdolliset tippuvat esineet voi kerätä talteen. Kolmion hakkaaminen kuolleiden vihollisten päällä ei tuo peliin lisäarvoa, vaan se pidentää tarinan kestoa keinotekoisesti.

Suuri osa The Callisto Protocolin kauhusta tulee Leen raaoista kuolinanimaatioista, kun päähenkilö revitään alieneiden toimesta kappaleiksi kerta toisensa jälkeen. Parin ensimmäisen kerran jälkeen kuolonkorinat alkavat kuitenkin lähinnä ärsyttää, eikä shokkiarvoa ole enää jäljellä. Muutenkaan The Callisto Protocol ei ole erityisen pelottava peli, vaikka raaka väkivalta oikeuttaakin ehdottomasti K-18-leimaan.

The Callisto Protocol etenee tiukassa putkessa. Reitiltä voi tehdä pieniä poikkeamia, jolloin nurkkia koluava pelaaja löytää esimerkiksi pieniä audiolokeja, jotka täydentävät pelin tarinaa. Noin kymmenen tuntia kestävä tarina itsessään esittää kiinnostavan mysteerin,  jonka selvittäminen antaa puhtia pelissä etenemiseen. Pelin loppupuolella paljastetaankin kiinnostavia yksityiskohtia kutkuttavan loppuratkaisun muodossa. Kokonaisuudessaan käsikirjoitus ei ansaitse Oscaria, mutta huonompiakin tarinoita on nähty.

Suurena avaruuskauhun ystävänä halusin tosissani pitää The Callisto Protocolista. Pelillä on ehdottomasti hyvätkin puolensa. PlayStation 5:llä The Callisto Protocol näyttää graafisesti upealta, sen äänimaailma on onnistunut ja performance-tilassa ruudunpäivitysnopeus pysyy pääosin korkeana. Myös näyttelijöiden suoritukset sekä liikkeenkaappauksessa että ääninäyttelyssä ovat onnistuneita.

The Callisto Protocol nojaa valitettavasti liikaa omaan kamppailuunsa, josta ainakaan itse en onnistunut nauttimaan, ja joka huononee sitä surkeammaksi mitä pidemmälle pelissä edetään. Mikäli yhteenotot olisivat edes keskinkertaisia, voisi pelistä nauttia paljon enemmän, mutta nykyisellään taistelun alkaminen puhtaasti ärsyttää ja kohtaukset haluaisi vain ohittaa kokonaan. Kehno kamppailu viekin pohjan koko kuolleeseen kuuhun sijoittuvalta seikkailulta, ja kokonaisuus lässähtää korkeintaan keskinkertaiselle tasolle.

THE CALLISTO PROTOCOL

”The Callisto Protocol kärsii kehnosta kamppailusta, eikä peli onnistu lunastamaan sille osoitettuja odotuksia.”