Killzone 2 (PS3)

29.01.2009 19:00 Miikka Lehtonen

Jokainen vähänkään enemmän vedonlyöntiä harrastanut tietää varmasti sen surkean fiiliksen, kun tajuaa lyöneensä vetoa väärän joukkueen puolesta. Näin kävi myös Sonylle, joka panosti koko loppuvuoden hypejunansa Resistance 2:n taakse.

Jos Sonylla olisi seurattu, mitä sen kehitystiimit olivat tekemässä, Killzone 2:sta olisi varmasti nähty ja kuultu paljon enemmän. Onneksi pelin kehitystiimi ei loukkaantunut kylmästä kohtelustaan, vaan teki pelin, joka on itse parasta mainostaan. Näe Killzone 2 ja usko.

Pelin vähäiset hypemäärät huomioiden voisi helposti ihmetellä, miksi peli on niin korkealla monien odotuslistoilla. Alkuperäinen Killzone oli korkeintaan keskinkertainen räiskintäpeli, joten miksi odottaa jatko-osasta elämää suurempaa kokemusta? Suuren osan syystä voi vierittää pelin ensimmäisen trailerin niskaan.

Aikanaan E3-messuilla esitelty, muka oikeaa pelikuvaa sisältänyt traileri näytti miltei elokuvalta ja sai monet haukkomaan henkeään. Totuus paljastui aikanaan – kyse oli vain esirenderöidystä mainostrailerista. Guerrilla vannoi kuitenkin että lopullinen peli tulisi olemaan hyvin samankaltainen. Tätä ei uskonut enää monikaan.

Olisi kuitenkin pitänyt, sillä tiimi tiesi, mistä puhui. Vaikka katu-uskottava hardcore-arvostelija ei toki saisikaan olla mikään grafiikkahuora, nyt on pakko hieman herutella.

Huikean näköistä menoa

Heitetään heti alkuun kortit pöydälle. Killzone 2 on PlayStation 3:n parhaan näköinen peli ja kilpailee vakavasti jopa koko sukupolven ykkösnimestä. Näyttääkö se siltä kuuluisalta traileriltaan? Ei tietenkään, mutta se pääsee niin lähelle, ettei erotusta jää kukaan kaipaamaan.

Pelin huikaiseva grafiikka on myös sen suurin myyntivaltti ja syy sille, miksi en usko pelin oikeastaan edes kaipaavan mitään elämää suurempaa mainoskampanjaa. Pelikuvaa ruudulle – mielellään vaikkapa elokuvateatteriin – ja konsolit myyvät itsensä.

Killzone 2:n graafinen huikeus on kuitenkin syvempää kuin vain pehmeää animaatiota, huipputason efektejä ja post processing –kikkoja, jotka saisivat monet Hollywood-miehet kateellisiksi. Peli nimittäin käyttää kaikkia herkkujaan hyväkseen ja loihtii niiden avulla kenties kaikkien aikojen parhaan räiskintätunnelman.

Kun pelaaja ensi kerran hyppää alas kuljetusaluksestaan keskelle räjähdyksiä, viiden kerroksen korkuisia pölypilviä ja ympärillä leiskuvia suuliekkejä, on vaikea olla tuntematta hieman aitoa pelkoa takaraivossaan. Tykitys on raivoisaa ja aisteja pommitetaan jatkuvasti niin kovaa, että välillä on vaikea hahmottaa, mitä ympärillä tapahtuu.

Tämä tunne – joka ei muuten kadonnut koko pelin aikana – ei kuitenkaan ole heikkous, vaan vahvuus. Se on pala sotakokemusta, sellaista toisen todellisuuden kokemista, jota kaikki pelaajat haluavat peleiltään. Pala vaaraa, pala todellista seikkailua.

Sotakokemuksesta puhuminen on myös perusteltua, sillä Killzone 2 on puhdas sotapeli. Vaikka se tapahtuu oudolla Helghastien kotiplaneetalla ja viholliset ovat punasilmäisen futuristisia, pelin voisi aivan hyvin siirtää mihin tahansa moderniin sotaan ilman, että pelattavuus siitä juuri muuttuisi tai kärsisi.

Guerrilla on pitänyt tarkoituksella meiningin ja tehtävät maanläheisinä. Pelaaja ei valomiekkaile jättimäisiä mutantteja vastaan tai räiski lasereilla, vaan ryömii mudassa vihollisen KK-pesäkkeiden selustaan, sabotoi IT-torneja ja tukee saattueiden etenemistä. Aihepiiri on kaikille tuttu ja tätä kautta pelaaja pystyy mainiosti samaistumaan tapahtumiin, mikä syventää entisestään jo muutenkin mainiota tunnelmaa.

Suojaan, viheltää!

Killzone 2:lla on toki muutakin tarjottavaa kuin huikean komea grafiikka. Eihän pelkän visuaalisen tykityksen takia kukaan jaksaisi pelata pelin reilun 10 tunnin mittaista yksinpeliä loppuun, moninpelistä puhumattakaan.

Vaikka moninpeli – josta lisää myöhemmin – on hyvä, pelin pääasiallinen houkutin ainakin minulle oli juuri sen yksinpeli. Jo mainittu fantastinen tunnelma ja räjähtävä intensiteetti saavat mainiosti tukea runsailta skriptatuilta tapahtumilta ja erinomaisesti suunniteltuilta palkinnoilta. Koska suuri osa niistä on salattuja, en lähde tarkemmin pilaamaan yllätyksiä, vaan totean ainoastaan pelin jakavan niitä loogisesti kaikista vähänkään kovemmista sotasaavutuksista.

Myös pelattavuus toimii. Killzone 2 ohittaa ryhmän komentamiset ja monet muut modernin FPS:n kulmakivet, tarjoten perinteisemmän räiskintäkokemuksen, joskin huikean suurissa ja komeissa puitteissa. Se mikä oli Resistance 2:n tapauksessa heikkous, on nyt vahvuus yhdestä hyvästä syystä: peli antaa pelaajan itse valita tyylinsä.

Asevalikoimasta löytyy tavallisten rynkkyjen ja haulikoiden ohella konepistooleita, konekivääreitä, tarkkuuskivääreitä ja sinkoja. Perusosastoa siis, mutta hienous piilee siinä, että kaikilla pärjää. Vaikka joskus kannattaakin käyttää tiettyjä aseita – kuka lähtisi tappamaan kaukaisen KK-tornin vartijoita pistoolilla – oman tapansa saa useimmiten valita, sillä peli ei harrasta loputtomasti respawnaavia vihollisia tai muita halpoja kikkoja, joilla pelaaja pakotettaisiin pelaamaan jollain tietyllä tavalla.

Suurin muutos alkuperäiseen peliin verrattuna, sekä myös kumarrus modernien räiskintäpelien vaatimuksille, on suojaussysteemin lisääminen. Kiskaisemalla liipaisimen pohjaan pelaaja liimautuu kiinni edessä olevaan seinään tai suojaan, jonka takaa voi sitten kurkkia analogitattien avulla tai räiskiä sokkona reunan ohi.

Systeemi toimii mainiosti, sillä peli mallintaa suojan aidosti. Pelaaja ei ole haavoittumaton minkä tahansa kivenlohkareen takana, vaan luotien tulosuunta ja tarkkuus mallinnetaan. Näin vaikkapa talon katolta räiskivää vihollista vastaan on paha suojautua. Taistelun tiimellyksessä saa tosin olla melkoinen mustekala, mikäli meinaa pitää pohjassa suojautumisnappia, nostaa rautatähtäimet ylös ja vielä osuakin johonkin.

Kontrollit ovat muutenkin se pelin suurin kysymysmerkki. Niissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta ne ovat tuntumaltaan melkoisen erilaiset verrattuna suurimpaan osaan muista räiskintäpeleistä. Aseen paino tuntuu tähdätessä, mikä tuo aseen liikutteluun outoa liikevoiman tuntua. Aluksi vihasin efektiä, mutta pelin edetessä opin elämään sen kanssa. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että Killzone 2 ei ole peli, jossa vain kykitään suojassa räiskimässä. Usein aggressiivinen rynnäkkö kaverien kanssa ja hurja tulitus lonkalta on se paras toimintamalli.

Moninpelin hurmaa

Kuten todettua, moninpeli löytyy. Paljon muuta lopullista siitä on vielä tässä vaiheessa vaikea sanoa, sillä testiversiolla ei juuri netissä pelattu. Näin kokemukset perustuvat betatestin ja muutaman järjestetyn pelisession varaan. Emme siis pureudu hahmoluokkien tasapainotukseen tai muuhun vastaavaan.

Moninpeli onnistuu maksimissaan 32 pelaajan välisinä vääntöinä. Se suurin myyntiargumentti moninpelille ja ainoa pelitila dynaaminen sotatila, joka tuo vahvasti mieleen Resistance 2:n moninpelin, joskin virtaviivaistettuna.

Warzone-pelitila oli testeissä se useimmin nähty, eikä syyttä. Se on nimittäin pelin parasta antia. Dynaamisuus ei ole tässä tapauksessa vain mainospuhe, sillä pelin tavoitteet vaihtuvat jatkuvasti. Toinen tiimi voi saada yllättäen tavoitteekseen salamurhata tietyn vastustajan. Tämän tiimikaverien pitää suojella häntä muutaman minuutin ajan saadakseen pisteitä. Kun tämä keikka on ohi, entiset puolustajat voivat päästä asettelemaan pommeja vihollisen kiintopisteisiin. Puolen tunnin sessiot vilahtivat testien aikana ohi kuin siivillä, joten hauskaa selvästikin oli.

Pelin voisi myös olettaa tarjoavan pitkäaikaista viihdettä, sillä siitä löytyy niin hahmoluokkia kuin grindattavia sotilasarvoja. Menestys ja sotasaavutukset tuovat erilaisia arvomerkkejä, joita keräämällä saa avattua uusia hahmoluokkia ja kykyjä.

Lähtökohtaisesti hahmoluokat ovat kuitenkin vain kykypaketteja. Esimerkiksi lääkintämies on sotilas, joka osaa parantaa kavereitaan ja jaella lääkintäpakkauksia. Komentaja taas pudottelee spawnipaikkoja ja kutsuu tulitukea. Tarkka-ampuja muuttuu näkymättömäksi ja merkitsee vihollisiaan seurantalaitteilla.

Kun on kerännyt tarpeeksi arvoa, voi luoda vapaasti omia hahmoluokkiaan valitsemalla omat aseensa ja kaksi pelin lukuisista kyvyistä. Näin voi vaikka luoda naamioituvan tiedustelijan, joka livahtaa vihollisen selustaan luomaan liikkuvia spawnipaikkoja tai rakentamaan tykkitornin suoraan vihollisten spawnin yläpuolelle.

Moninpeli toimi testijaksojen aikana teknisesti mainiosti. Pelin omaperäiset kontrollit olivat monille suuri kompastuskivi, mutta itse tykästyin nopeasti. Toiminta on nopeaa ja aseet sen verran tehokkaita, ettei tarvitse upottaa lippaallista viholliseensa jotta tämä kaatuisi.

Kirkkainta kärkeä

Mitäpä sitä turhia kiertelemään, Killzone 2 on erinomainen räiskintäpeli. Jos peli olisi ilmestynyt loppuvuonna 2008, se olisi varmasti ollut kova sana vuoden peliä valittaessa. Toisaalta tällöin peli ei välttämättä olisi yhtä hyvä kuin nyt, sillä Guerrilla on selvästi ottanut kaiken irti pitkästä kehitysjaksostaan. Näin loppuun asti mietittyä ja viimeisteltyä peliä näkee todella harvoin.

Kenties juuri tästä pitkästä kehitysjaksosta johtuen peli onkin puhdasta nautintoa. Se on huikean komea, äärimmäisen viihdyttävä ja tarjoaa sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ettei tylsistyminen käynyt kertaakaan mielessä.

Tämä samainen, pitkä viimeistelyjakso näkyy ja tuntuu kaikessa. Pelin Dual Shock –liikekontrollit ovat esimerkilliset. Ohjainta pyörittämällä ruuvataan auki venttiileitä ja tarkka-ammuntaa harrastaessa käsien tärinä siirtyy suoraan kivääriin. Pelin ympärille on kyhätty myös mainio nettisaitti, joka tarjoaa moninpelitilastojen ohella taustamateriaalia sitä haluaville. Pelistä voi kerätä kansioita, jotka avaavat kaikenlaista kivaa tietoa saitille. Ehkä silti se viimeinen piste i:n päälle saadaan latausruuduissa. Komeat hologrammit heiluvat ja liikkuvat kun ohjainta heiluttelee – kuin koko Guerrillan suunnittelufilosofia pähkinänkuoressa!

Killzone 2 on vihdoin se peli, jota PlayStation 3:n omistajat ovat toivoneet pitkään. Se on yksinoikeudella julkaistu räiskintäpeli, jonka puolesta ei tarvitse pyydellä anteeksi tai selitellä. Se seisoo ylpeänä omilla jaloillaan todisteena siitä, miten uskomattoman huikeaa jälkeä motivoitunut ja asiansa osaava tiimi voi saada Sonyn mustalla monoliitilla aikaan. PlayStation 3:n pelivalikoima kirkkainta kärkeä ja hyvä vastaus, kun joku kysyy miksi hänen pitäisi ostaa PlayStation 3.

Peli julkaistaan 25.2.2009.

Tekijä: Guerrilla Games
Julkaisija: Sony Computer Entertainment Europe
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1-32 (internet)
Kotisivu: http://www.killzone2.com
Miikka Lehtonen

Tarvitset flash player 8 katsellaksesi videota.

Toinen mielipide

Paljon hehkutetun mutta loppujen lopuksi varsin keskitasoiseksi osoittautuneen ensimmäisen Killzonen jälkeen kakkososaa odotti ristiriitaisin tuntein. Ennakkomaistiaiset kuitenkin olivat sen verran houkuttelevia, että ne saivat optimistisesti uskomaan, että Guerrilla olisi saanut karsittua ykkösosan lapsukset ja näin tehtyä PlayStation 3:lle sen kaipaaman laadukkaan FPS:n.

Lopputekstien ja parin vähäunisen yön perusteella on helppoa sanoa, että tässä on onnistuttu. Starship Troopers -henkinen sardiinipurkkiscifi saa vanhan jääkylmänkin sydämen sulamaan (Starship Troopershan on kuvaus täydellisestä yhteiskunnasta, ei satiiria, eikö niin?), ja viimeistään pelin pääpahiksen SS-univormun jälkeen olin myyty. Tylystä, ajattomasta ja kunnian täyttämästä sotatarinasta ei millään meinaa löytää pahaa sanottavaa. Juonen ainoa ongelma on pelin tendenssi pyyhkiä silloin tällöin pelaajan asearsenaali tyhjäksi, jolloin tietyt henkisen erektion tarjoavat tuhon työkalut korvataan mitäänsanomattomilla hernepyssyillä.

Valitettavasti pelillisellä puolella ei mene ihan niin vahvasti. Kontrollimekaniikka on pullollaan pienen pieniä epäloogisuuksia, erityisesti suojautuminen ja sprinttailu on toteutettu kömpelösti. Ainoa selkeästi positiivinen pointti kontrolleissa on kranaattien käyttö. Niitä tarvitaan ja samalla niiden käyttämisestä on tehty poikkeuksellisen sujuvaa.

Toisinaan toiminnan yleisfiilis on myös jotenkin lattea. Vaikka veri lentää, räjähdykset pamahtelevat ja sotatantereella on täysi meininki, jota tuetaan mainiolla audiovisuaalisella toteutuksella, tuntuu ettei toiminnassa silti ole ihan tarpeeksi potkua. Tärkeän ja kaiken pelastavan poikkeuksen tähän muodostaa ehkä FPS-historian tyydyttävin ase: Boltgun.

Voisin kirjoittaa aseesta runon, niin hieno se kaikessa kauneudessaan ja sadistisuudessaan on. Räjähtäviä nauloja ampuva ase, joka naulaa vihollisen osumakohdastaan kiinni lähimpään seinään tai muuhun kiinteään, jossa hetken rimpuilun ja kitumisen jälkeen räjäyttää uhrinsa palasiksi. Voiko hienompaa olla? Valitettavasti yksinpelissä tästä sodan jumalten ambrosiasta pääsee nauttimaan aivan liian lyhyen aikaa ja aivan liian vähillä ammuksilla.

Vaikka kontrolleissa ja yleisessä toiminnan fiiliksessä ei ollakaan ihan huipputasolla, ei hätä ole tämän näköinen. Killzone 2:n hyvät puolet päihittävät huonot helposti, jo ihan juonen, Radecin ja Boltgunin ansiosta. Se on helposti PS3:n paras lajityyppinsä edustaja, ja pitää otteessaan loppuun asti.

Tero Lehtiniemi