Kun jokin muuttuu, jokin puuttuu

Domen kolumnistivieraana The Real Men’s Playgroundin Teemu Viemerö.

Pelit ovat olleet aina meille pelaajille tärkeitä. Pelit ovat varhaisina aikoina viihdyttäneet niin arcade-muodossa kuin myös Magnavox Odysseyn, ensimmäisen pelikonsolin ajoista lähtien. Jos videopelin matkaa voitaisiin ajatella kuljettuna aikana, lasken sen alkaneeksi Odysseysta ja sitä matkaa peliteollisuus on kulkenut jo 40 vuotta. On vaikea käsittää miten vanha käsite ’videopeli’ todellakin on ja jotkut Magnavoxia pelanneet ihmiset ovat jo täyttäneet 50 vuotta. Uskomatonta.

40 vuotta on kuitenkin aika, jossa tapahtuu vaikka mitä. Peliala on kokenut matkansa varrella jo mm. kaksi videopelilamaa, joka kertoo kuinka peliala on onnistunut kaksi kertaa melkein kadottamaan niinkin ison asian kuin olemassaolonsa. Nykyään se on lähes mahdotonta; pelialan myynnit kasvavat vuosi vuodelta ja vuonna 2010 se ohitti 60 miljardin dollarin vuosimyynnin.

Kuitenkin matkan varrella jotain on muuttunut. Tämmöinen vanha parta löytää itsensä helposti ja useasti ihmettelemässä muuttuneita asioita tai sitten vaan ikävöi kadonnutta. Peliala on kehittynyt huimasti eteenpäin, mutta jotkut asiat ovat unohtuneet ajan virtaan suuren ja mahtavan pelialan toimesta sekä kysynnästä johtuen, ja tuntuu kuin jotkut asiat olisi muuttuneet päälaelleen. Syy on kuitenkin luonnollinen – syy on ’kehityksessä’. Joihinkin näihin muuttuneihin asioihin mm. indie-peliala reagoi ja joskus hyvinkin voimakkaasti. Tämän takia on nähtävissä ikään kuin ilmiö; se mitä nykyinen peliala ei halua, muut tahot uusiokäyttävät vanhat ratkaisut.

Yksi näistä asioista, joissa peliala on mennyt eteenpäin huomattavasti ja päälaelleen on grafiikka. Prosessoritehot nousevat kokoajan ja sitä myöten koneiden suorituskyky pelaamista ajatellen, joka mahdollistaa aina parempaan ja parempaan grafiikkaan. Myös monissa ihmisissä on nähtävissä sitä piirrettä, että joskus vaatimus aina yhä parempaan grafiikkaan tuntuu menevän kaiken edelle. Yleisesti ottaen, kaikki ihmiset haluavat nähdä aina vain upeampaa grafiikkaa kun taas joillekin se ei ole pakollinen asia. Jotkut haluavat taas jotain omaperäisempää ja indie-peliala on kehittänyt siihen oman trendin – pikseligrafiikan, joka oli tuttua 80- ja 90-lukujen retropeleistä, ja mikä tekee siitä päälaelleen kääntyneen; Se mikä oli ennen pelialan gurujen käytössä, on jäänyt alan harrastajien käteen. Kovemman laadun peligrafiikan luonti on myös helvetin kallista, joka jää niiden käsiin joilla on rahaa sitä tehdä ja köyhimmät indie-tekijät ei siihen helpolla pysty… siksi on helpompi tarttua pikselin vääntöön.

Nykyään pikseligrafiikkaa tarjotaan indie-pelien parissa niin paljon, että alkaa menettää hohtonsa myös erilaisuuteen. Tottakai pikseligrafiikkaa aina halutaan nähdä peleissä, mutta se ei ole vaan enää mitään erikoista ja omaperäistä. Minecraft osasi hyödyntää sitä sekoittamalla 3D:hen, joka antoi kovempaa ponnetta retrotyylin grafiikan suosimiseen. Nyt sitä on joka puolella. Koko asia voidaan mieltää kaksiteräiseksi miekaksi.

Kun grafiikka on mennyt eteenpäin ja kehittyy, omaperäisyydessä ei voida sanoa oikein samaa. Peliala turvautuu luonnollisesti siihen mikä myy, ja tottakai – ilman sitä ei peliala selviytyisi ja uusi lama olisi käsillä jos kysyntään ei vastata. Tässä suhteessa suositaan tiettyjä genrejä ja tyylisuuntia enemmän kuin toisia.

Nykyään tuutista tulee jatkuvalla syötöllä erilaisia ensimmäisen persoonan räiskintöjä ja sotapelejä, jotka eivät tarjoa mitään uutta kuten myös kaikki on nähty kolmannen persoonan räiskintäpeleissäkin. Ainoa mikä näitä tuntuu uudistavan ja pitävän tuoreena on grafiikan parantuminen ja pelien tarinat, mutta silti ihmiset tuntuvat ostavan pelejä kuin häkää. Jos asiaa pysähtyy hetkeksi kukin miettimään, eikö olekin totta miten yksitoikkoista peli tarjonta todellisuudessa on ja miten helppo meitä on viihdyttää? Sama pätee muihinkin peligenreihin, kuten roolipeleihin. Moni RPG tuntuu rakentuvan hyvin yksinkertaiseen standardiin ja se on hahmon grindaukseen, mutta kun tarina, hahmot ja ympäristö vaihdetaan saadaan aina täysin uusi peli. Seuraakin kysymys, onko peliala todellakin ansainnut loppupeleissä rahansa?

Maailma tarvitsisi enemmän omaperäisyyttä ja uuden luomista, kuten esimerkiksi Playstation Portablen ”Loco Roco”, joka oli hyvin omaperäinen ja viehättävä peli grafiikkatyylistä pelattavuuteen asti. Minecraftistakaan ei sitä omaperäisyyttä puutu, joka olisi kaikkien syytä muistaa.

Mutta jos tiettyjä genrejä suositaan niin mitä genrejä sitten hyljeksitään? Erityisesti minkä maailma tuntuu unohtaneen lähes tyystin on point’n’click -seikkailupelit. Seikkailupelit olivat alkujaan todella suosittuja 80- ja 90-luvulla, kunnes pelien tekeminen ja kysyntä romahti. Jotkut ihmismielet janoavat näitä pelejä, mutta isot pelifirmat tuskin näitä tekevät ja yksi niitä tahkova voima oli LucasArts, joka on jättänyt jo seikkailupelileikin muille aikoja sitten.

(Toim. huom: Eriävä mielipide! Seikkailupelejä julkaistaan nykyään enemmän kuin koskaan! Kuten:Alter Ego (PC), Katherine (PS3, Xbox 360), Book of Unwritten Tales (PC), J.U.L.I.A (PC), Experience 112 (PC) ja Alpha Polaris (PC). Lisää arkistossa.)

Nykyään seikkailupelit mielletään enemmänkin tasohyppelyjen omaisina isoissa piireissä, kun taas point’n’clickit ovat jääneet pikkutekijöiden ja indie-tahojen käsiin. Esimerkiksi miten hienoa työtä Sierra tekikään muinoin Leisure Suit Larry -point’n’clickien parissa, on kaikki nyt valuneet viemäristä alas. Sierra lakkasi olemasta ja Vivendi raiskasi erityisesti viimeisen Larryn 3D-tasohyppelyseikkailuksi. Itkin itseni uneen sinä iltana. Onneksi sentään joku on tajunnut ja se on Telltale Games -pelitalo, joka on uskaltanut ottaa seikkailupeligenren sarvista kiinni ja pykäsi meille loistavan Back To The Future -episodipelin sekä nykyisin tehtailevat episodeja The Walking Dead -peliin. Niin sitä pitää, pojat ja tytöt!

Sivulta kuvatuista tasohyppelyistä pitää myös genrenä sanoa erikseen ettei niitäkään enää tehdä samalla volyymillä kuten ennen vanhaan ja sivulta kuvatut räiskinnät ovat etenkin unohtuneet. Tuntuu että aina kun näkee sivuperspektiivistä kuvatun tasohyppelyn, on se jotain outoa ja ihanaa, kun taas 80- ja 90-luvulla ne olivat tuttu juttu. Myös Jumala -pelit, ”tycoonit” ja simulaattorit ovat jääneet niiden suosituimpien genrejen alle. Kysyntä kun loppuu niin tässä suhteessa kaikki kaunis hiipuu, joka on suoraan sanottuna aivan perseestä. Loppupeleissä voimme syyttää vain itseämme.

Nämä olivat niitä muutamia asioita siinä pitkässä listassa, jotka armottomasti painavat omaa mieltäni, mutta mitkä muuttuneet asiat painavat SINUN mieltäsi? Kuinka monesti olemmekaan kuulleet ”Oi, niitä hyviä aikoja!” -lausahduksen, sillä en ole varmasti ainoa joka ei voi olla käyttämättä sitä tässäkään suhteessa.

Teemu Viemerö on The Real Men’s Playground -sivuston päätoimittaja, ”pelipaattinen peliturgi” ja ”maailman muokkaama kokovartalokyrpä, joka on opittunut vuosien saatossa vittuilun jalon taidon ja uskallusta sanoa mikä häntä risoo tai kiehtoo.” Kolumni on julkaistu alkujaan TRMP:ssä.