Remedy Entertainment: Death Rallystä Alan Waken painajaiseen
Suomalaisen pelialan kestotähti Remedy Entertainment saa huomenna kauppoihin odotetun Quantum Break -pelinsä. Firman historia on pitkä mutta vähäpelinen, joten kerrataanpa sen kunniaksi mitä matkan varrelta oikein löytyykään.
Death Rally
Remedyn esikoispeli on jotain aivan erilaista kuin mistä firma nykyään tunnetaan. Ei tarinaa, vaan autoja ja kaahailua. Top down -räiskeajelu on silti yhä tänäänkin erinomainen DOS-lanimoninpeli, ja sen viiden vuoden takainen iPad-versiokin sai oikein Domepeukun.
Death Rally onkin yhä se tuttu ja turvallinen Death Rally, jonka johdosta arvosanani 90-luvun villeinä vuosina kärsivät turhankin voimakkaasti. Ideana on yhä ajella yläperspektiivistä katsottuna vauhdikasta romurallia, jossa aseet laulavat ja ilmassa lentää niin romua kuin herjojakin.
Pelaaja aloittaa tiensä pohjalta, helpoimmista kilpailuista ja romuimmasta autosta. Menestys tuo kuitenkin tilille nopeasti kokemuspisteitä, joilla rassiaan voi parannella. Kisoihin on siroteltu myös osia uusista aseista ja autoista. Kerää koko sarja, talliin paukahtaa uutta rautaa. Helppoa ja mukavaa, sillä näin kehitys on tasaista.
Max Payne
Mies. Pyssy. Hong Kong -toiminta ja hidastukset. Suomalaisen videopelihistorian edelleen tunnetuin ja rakastetuin teos.
…mutta hän ei juo ravistettuja vodka martineja eikä viettele viattomia sihteereitä. Sensijaan Maxia ajaa eteenpäin kosto – silmitön, pidättelemätön, unohtamaton kosto. Rappeutuneet New Yorkin kujat, metroalueet, satamat ja slummit kätkevät sisälleen satapäisen rikollislauman, joka seisoo Maxin ja tämän koston tiellä. Pikkunilkit väistyvät Maxin rautasaappaan alta ja lihavammat kalat tarttuvat koukkuun paljastaen tuikitärkeää tietoa, joka johdattelee herra Payneä oikealle tielle. Apunaan hänellä ei ole kuin trenssitakkinsa, jonka kätköihin uppoaa pieni asekauppa ammuksien kera; Hongkong-elokuvista tutut – ja ah, niin näyttävät – luotihidastukset; kostonhimo, jonka avulla Max on rautaa ja kestää näin ammuksia kuin teräsmies: seikkailun lopussa Max on niin lyijyllä vuorattu, että häntä voi käyttää röntgenkuvauksien suojakilpenä; sekä tietysti pelaaja, jonka refleksit vauhdittavat hänen taivaltaan kohti vastauksia ja kostonliekkejä sammuttavaa loppuhuipennusta.
Playstation 2:n Max Payne ei kuitenkaan ole aivan PC-esikuvansa veroinen, sillä pelissä tulee jatkuvasti vastaan muutamia yllättävänkin pahoja teknisiä ongelmia. Eniten mustalle pelilaatikolle tuntuvat aiheuttavan vaikeuksia pelin suhteellisen laajat ja yksityiskohtaiset kentät, sillä päivitysnopeuden heilahtelua näkyy jatkuvasti etenkin kuvakulman vaihtuessa. Tämä siitäkin huolimatta, että useimmat pelin tekstuureista ovat selvästi suttuisempia ja karkeampia kuin PC-versiossa. Graafisesti PS2:n Max Payne on kyllä varsin komeaa katsottavaa, mutta esikuvansa tai konsolin parhaiden pelien tasolle se ei valitettavasti yllä.
Max Payne 2
Remedyn vuosikausia odotetun megahitin jälkeen jatko-osa ei yltänyt millään samalle hypen ja odotusten tasolle. Se oli hyvä peli ja hieno tarina, mutta jäi myynneiltään paljon, paljon vaatimattomaksi teokseksi.
Max Payne 2: The Fall of Max Payne on malliesimerkki hyvästä jatko-osasta. “Lisää sitä samaa, mutta paremmin.” Välillä toki tuntuu, että pelaisi ykkösen hyvin tehtyä lisäosaa, mutta miksi muuttaa hyvin toimivaa kaavaa? Max Payne 2: The Fall of Max Payne on helposti lähestyttävä, hyvin juonittu ja kokonaisuutena onnistunut teos. Täydellistä pelielämystä etsivät joutunevat pettymään, mutta räiskintäpelien – ja erityisesti ykkösosan – ystäville Max Payne 2 on taattua viihdettä.
Alan Wake
Remedyn peleistä ehkä ristiriitaisimman vastaanoton saanut Alan Wake on todellinen kulttiklassikko. Se on huikea tarina miehestä, valon sankarista, joka kamppailee pimeyttä vastaan. Ja yrittää luoda elämänsä tärkeimmän teoksen, jotta hänen vaimonsa pelastuisi kidnappaajan käsistä. Mutta kun kidnappaus on hänen ongelmistaan se pienempi. Alanissa Remedyn tarinaniskijöiden kyvyt nousivat kukkaansa ja firma löysi ainutlaatuisen tavan kertoa videopelitarinoita.
Alan Wake on tarina. Se on TV-sarjan kausi. Se ei ole räiskintäpeli. Se ei ole uudenlaisilla visuaalisilla efekteillä ja pelikikoilla leikittelevä Max Payne tai Gears of War. Tuoreista peleistä vertailukohdaksi nousee enemmänkin Heavy Rain. Molemmat ovat teoksia, joissa toiminta ja seikkailu palvelee tarinankerrontaa. Pelaaja ei ole pelkästään pelaaja – hän on katsoja, eläytyjä ja osallinen.
Koko peli on jatkuvaa, taukoamatonta tarinankerrontaa, jossa hyödynnetään ympäristöä, kertojaa, muita hahmoja, asioita ja esineitä mielikuvituksellisesti. Mikä miellyttävintä, tarina ei myöskään missään vaiheessa menetä otettaan, vaan se muuntuu, elää ja yllättää, useimmiten positivisella tavalla. Pelatessa kulkusuunta on aina tiedossa, samoin motiivi kulloiselle tekemiselle. Vaikka “jaahas, taas yksi pimeä metsä” -romppaus voi välillä vähän pukata liialliseksi, niin hiippailu ja toiminta ottavat pian takaisin jykevään haliinsa.
Alan Wake: The Signal DLC (Xbox 360)
Alkuperäisen pelin loppu on selvästi ollut Alanille rankka paikka, sillä The Signalissa mies on kilahtanut täysin. Hänen kidutettu alitajuntansa on murtautunut pintaan ja tuloksena on painajaismainen varjojen ja outojen näkyjen maailma, joka on vaarallisempi ja haastavampi kuin pahimmatkaan emopelin haasteista.
Alan Wake: The Writer DLC (Xbox 360)
The Signalin tavoin myös The Writer jatkaa toki Alan Waken tarinaa, mutta pääasiallinen pointti tuntuu olevan se tapa, jolla voimiensa tunnossa oleva kehitystiimi leikkii oman pelinsä maailmalla ja keskeisillä pelimekaniikoilla.
The Writer heittää kaikenlaisen järjen ja logiikan romukoppaan ja tarjoaa pelaajalle mitä ihmeellisempiä uni- ja painajaismaailmoja, joissa Alan Wake joutuu jälleen kerran kohtaamaan pimeyden voimat. Nyt ne puitteet ovat vain täysin surrealistisia ja niiden hyödyntäminen on merkittävä osa peliä.
Alan Wake’s American Nightmare
Alan Waken tarina jatkui pienimittaisemmassa American Nightmaressa, joka oli varsinainen tarinankerronnallinen paradoksi. Alan Wakea toiminnallisempi peli panosti enemmän räiskintään kuin tarinankerrontaan, mutta samalla kierteli todella ovelasti mielikuvituksen äärirajojen tuolla puolen.
Alan Wake’s American Nightmare (Xbox 360)
American Nightmaressa Alan Wake jahtaa Mr. Scratchia, pahaa kaksoisolentoaan. Jahti tuo hänet keskelle Arizonan erämaata, jossa paikallinen motelli, observatorio ja drive in –elokuvateatteri toimivat tarinan tapahtumapaikkoina. Rosoisen naarmuiset välianimaatiot ja TV:ssä pyörivät, Mr. Scratchin tähdittämät snuff-lyhytelokuvat tuovat sitä likaista grindhouse-tunnelmaa, mutta olin silti aluksi ymmälläni. Tarinasta kun ei tullut mieleen Tarantinon tyyli tai edes hänen elokuviensa sisältö.
Noin puolentoista tunnin pelaamisen jälkeen palaset kuitenkin loksahtivat paikalleen. Olin jo hetken ihmetellyt, miten peli tuntui lähestyvän loppuaan niin kovin aikaisin, vaikka Remedy mainosti ennakkoon pelistä riittävän pelattavaa iltapäiväksi. Mutta eihän se piru sitten loppunutkaan. Lopputekstien sijaan edessä oli lyhyt animaatio, jonka aikana Alan Wake sen enempää spoilailematta tajuaa, että hänen on käytävä tapahtumat läpi uudelleen hieman eri tavalla, jotta tarinalla olisi suotuisa loppu.
Ja nyt: Quantum Break
Quantum Breakin tarinallisesta ytimestä on hieman haastavaa kertoa, sillä juuri tarina ja sen keinot ovat pelin parasta antia. Se on upea tarina ihmisistä, jotka yrittävät ratkaista samaa ajan murtumisen ongelmaa omilla mutta erilaisilla keinoillaan. Katastrofista, jota yritetään estää tai korjata erilaisin tavoin, mutta kaikkien mielestä toisten tahojen ratkaisut ovat huonoja, vääriä tai jopa lapsellisia. Se on tarina salaliitoista ja kieroilusta salaliittojen ja kieroilujen sisällä, luottamuksesta ja sen pettämisestä. Se on tarina ihmisistä, joita aika erottaa ja yhdistää; muutoksesta, joka repii sielun riekaleiksi ja kysyy: oikeastiko keinolla millä hyvänsä?
Lue koko arvostelu: Quantum Break on hyvä peli, loistava tarina (PC, Xbox One)
