Arvostelu: Voihan mutanttimato! The Crow’s Eye on ideaköyhä pannukakku
Tekijä: 3D2 Entertainment
Julkaisija: Nkidu Games
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5 3570K 3,4 GHz -prosessori, 16 Gt muistia & NVidia GTX 970
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core i3 tai vastaava tai vastaava, 4 gigatavua muistia, NVIDIA GeForce GTX 460 parempi näytönohjain
Pelaajia: 1
Arvostelija: Juho Anttila
Kadonneet opiskelijat, hylätty yliopisto. Tässäpä ympäristö, jossa herääminen tietämättä, miten on paikan päälle joutunut, on oivaa materiaalia kauhuntäyteiselle tarinalle.
Barcelonalaisen 3D2 Entertainmentin debyyttijulkaisu kääntää pelottavan lähtötilanteen sukellukseksi yhä syvemmälle vähitellen avautuvien salaisuuksien ja kasvavan hulluuden maailmaan. Tai ainakin yrittää, sillä valitettavasti peli osoittautuu lopulta melkoiseksi mahalaskuksi.
Aihepiiri on sen kaltainen, että sitä lähestytään yleensä selviytymiskauhun keinoin. The Crow’s Eye ei kuitenkaan esittele tarinansa aikana yhtäkään vihollista pois lukien pari yllätyksenä päin näköä hyppäävää mutanttimatoa. Muuten pelattavuus tuo mieleen ennemminkin Portal-sarjan ja Talos Principlen sukuisen puzzleseikkailun.
Tästä voidaankin tuomita pelille ensimmäinen iso miinus. The Crow’s Eye ei nimittäin oikein tiedä, mitä se tahtoisi olla. Päähenkilöllä on kestomittari, mutta järkevää käyttöä tälle ei olla keksitty. Edellä mainitut matohyökkäykset syövät voimia ja kun pelaaja tipahtaa kuolemaansa, seuraa teleporttaus takaisin muutaman sekunnin päähän sekä kuntomittarin lukeman pudotus.
Elinvoimaa saa pumpattua lisää sieltä täältä löytyvillä ruiskeilla sekä sidetarpeilla, joita saa lisää hyödyntämällä rakentelumekanismia. Tälle ei puolestaan olla keksitty oikein mitään järkevää käyttöä, sillä muutaman esineen yhdistäminen etenemisen mahdollistamiseksi ei oikeuta kunnolla kokonaista järjestelmää. Pelin puolitiehen jätettyjä ideoita pohtiessa mielessä käy väkisin ajatus siitä, että 3D2 Entertainment suunnitteli alun perin jotain paljon kunnianhimoisempaa.
Hyppypuzzleja ja laiskoja pulmia
Mainitsin aiemmin Portalin, ja The Crow’s Eye tahtookin operoida vahvasti samalla alueella. Valitettavasti tekeminen painottuu aivoja kutkuttavien puzzlejen ratkomisen sijaan aivan liikaa haahuilemiseen ja tavaroiden etsimiseen.
Sana, jonka The Crow’s Eye:n pelillinen sisältö tuo mieleen on laiskuus. Niin Portal, Talos Principle kuin vaikkapa myös hieman vähemmän loistava Quantum Conumdrum esittelevät luovia uusia pelimekaniikkoja, joita hyödyntämällä rakennetaan aivot solmuun vääntäviä pulmatilanteita. The Crow’s Eye tarjoaa vastineeksi ankean ja heikosti hyödynnetyn magneettilaitteen, pari irrallisen oloista laatikoiden liuttamiseen perustuvaa pulmahuonetta ja nipun perin turhauttavia hyppypuzzleja.
Luitte oikein. Sen sijaan, että pelillä olisi hihassaan ässä jos toinenkin, se tarjoaa haastavimpina hetkinään tympeää hyppimistä liukuvilla alustoilla. Kaikeksi onneksi vaikeustaso on sentään jätetty sen verran alhaiseksi, että turhautuminen kohdistuu lähinnä tekemisen mielikuvituksettomuuteen, ei niinkään väkinäiseen yrittämiseen ja erehtymiseen.
Sinällään The Crow’s Eye:n pelattavuus on kohtuullisella tasolla. Kun pääosa ajasta haahuillaan pitkin käytäviä ja availlaan ovia, tätä ei voi silti laskea kovinkaan kummoiseksi saavutukseksi. Visuaalinen toteutus on hieman ankea, mutta pienelle studiolle hyväksyttävä. Kokonaisuutena on pakko todeta, että 3D2 Entertainment tarvitsisi riveihinsä aivan ehdottomasti ammattitaitoisen pelisuunnittelijan. Sellaisen puute näkyy kipeällä tavalla.
Kiehtova tarina ja lässähdys
Tarinapuolella The Crow’s Eye venyy parempaan suoritukseen. Toki kerronnan välineet on nähty jo aika monta kertaa, mutta mysteeri pitää kuitenkin otteessaan edes jonkin verran. Matkan varrella kerätään tarinaa vähitellen avaavia dokumentteja ja kuunnellaan ääninauhoja, joiden koko olemassaolo tässä ja muissa peleissä jaksaa hämmentää. Noinko ihmisillä muka oikeasti on tapana kylvää nauhureita vähän joka nurkkaan, minne ikinä menevätkään?
Kolmas ja samalla päähenkilön tilannetta suoraan kommentoiva tarinankerronnan muoto on radio, jonka kautta ääneen pääsee useampikin oleellinen henkilö. Näistä tärkein, hullu professori ja koko tarinan pääpahis, onkin sitten oikein koulukirjaesimerkki ojaan ajetusta ääninäyttelysuorituksesta.
Mark Hamillin suoritukset Jokerina on selvästi opiskeltu tarkkaan, sillä pääpahiksen näyttelijä jaksaa viljellä hullun naurua ja narinaa kuin esikuvansa konsanaan. Pelin tunnelman kannalta kyse on kuitenkin tyylirikosta, sillä kuvan perusteella parrakkaalta vanhemmalta professorismieheltä odottaisi aivan erilaista, hillitympää ja hyytävämpää suoritusta. Ehkä tarkoitus on tarjota kauhua vähitellen kasvavan ärtymyksen muodossa?
The Crow’s Eyen tarina itsessään on lopulta aika typerä, mutta palapelin kokoaminen vähän kerrassaan vihjeitä lisäämällä on aina toimiva tehokeino.
Valitettavasti 3D2 Entertainment ei uskalla luottaa omaan kerrontaansa saatika jättää asioita pelaajan itsensä hoksattavaksi. Koko kokemuksen päättäminen päävastustajan tarinan auki selittävään monologiin on suunnitteluvirhe, joka jättää suuhun pahan maun pitkäksi aikaa.
Pienen firman debyyttipelien kohdalla tekisi aina mieli antaa anteeksi puutteellisista resursseista johtuvia virheitä.
The Crow’s Eyekin yrittää kovasti, mutta ojaan ajetaan niin monella rintamalla, ettei peli lopulta jätä jälkeensä kuin ärtymyksen tunteita. 3D2 Entertainment mainostaa itseään kuin pieneksi perheeksi. Sori nyt kaverit, mutta tämä perhe tarvitsee kipeästi uusia, asiansa osaavia jäseniä, jottei firman seuraavakin tuotos muotoudu samanlaiseksi ideaköyhäksi pannukakuksi.
