Ghostbusters (PS3, 360)

09.06.2009 15:50 Miikka Lehtonen

Kerääntykää, lapsukaiset, ympärille ja antakaa kun setä kertoo nuoruudestaan. Kun minä olin vekara, maailman suunnilleen kovimmat jutut olivat He-Man, G.I. Joe, Hulk Hogan ja Haamujengi. Minulle juuri Haamujengi oli ehkä kaikkein läheisin.

Dan Aykroydin ja Harold Ramisin riemastuttava komedia ja sen kelvollinen jatko-osa ovat viihdyttäneet meitä jo pari kymmentä vuotta pelkästään senkin takia, että kovista puheista huolimatta sitä kolmatta osaa ei ikinä nähty. Ennen kuin nyt.

Voi kuulostaa hieman oudolta, mutta näin se on: Ghostbusters-peli on Haamujengin tarinan ihka-oikea ja virallinen kolmas osa. Elokuvaprojekti on pyörinyt Hollywood-helvetissä jo 20 vuotta kässäriongelmien ja Bill Murrayn penseilyn takia ja ikä ajoi ohi haamujengiläisistä, mutta ei ideasta.

Pelkkä virallisen teoksen titteli ei toki paljon mieltä lämmittäisi,ellei toteutus olisi elokuvien edellyttämällä tasolla. Haamujengi on yhä tärkeä juttu sen luojille, joten peliprojektiinkin on suhtauduttu vakavasti. Aykroyd ja Ramis kirjoittivat käsikirjoitusta, kehittelivät peliä varten uusia leluja ja haalivat vieläpä kasaan alkuperäisen elokuvaköörinkin. Vain Sigourney Weave ja Rick Moranis jäivät projektin ulkopuolelle, mutta se ei paljon tahtia haittaa: tämä ON Ghostbusters 3!

Aitoa tavaraa

Vaikka toisesta elokuvasta on kulunut aikaa jo 20 vuotta, pelien taikamaailmassa aikaa on vierähtänyt vain pari vuotta. Haamujengi on siirtynyt virallisesti kaupungin palkkalistoille ja pitkän mutta kapean leipänsä innoittamana jengiläiset palkkaavat mukaan uuden alokkaan, sinut.

Ratkaisu osoittautuu nopeasti mainioksi, sillä sen kautta pelin harjoitteluosiot ja muut välttämättömät pahat tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. Miten hölmöä olisikaan ollut olettaa, että joku alkuperäisistä tiimiläisistä olisi unohtanut, miten haamuja vangitaan ja tarvinnut oppitunnin?

Samalla käyttötavaraksi hankittu alokas antaa myös hauskan selityksen sille, miksi pelaajalla on käytössään paljon elokuvia laajempi varusterasenaali. Kamat olivat kyllä aina olemassa, mutta ne sattuivat olemaan niin kokeellisia ja vaarallisia, että käytöstä seuraa todennäköisesti vähintään mieletön räjähdys. Näin kukaan vakituisista jäsenistä ei suostunut kokeilemaan uusia leluja, vaan tarvittiin koekaniini.

Nimetön ja sanaton alokas tarjoaa muutenkin hyvän kaikupohjan tiimin jäsenten huulenheitolle. Huumori on hurttia ja runsasta, joten mikäs siinä on vanhan fanin paistetellessa. Varsinkin juuri tällaisena nostalgiatrippinä ja pitkäaikaisen fantasian täyttäjänä peli on omaa luokkaansa: siinä ne haamujengiläiset nyt ovat, ihan kuin elokuvista repäistynä ja ne puhuvat minulle! Iih!

Vaikka fanipoikailut jättäisi sikseen, pelin käsikirjoitus on hyvää tasoa, huumori toimivaa ja muutenkin tunnelma äärimmäisen luokseenvetävää, kuin elokuvissa konsanaan. Ja ollaan rehellisiä: ei Haamujengi ihan vahingossa muuttunut kassamagneetiksi, joten imun ainekset ovat kasassa. Onneksi myös itse peli rokkaa.

Moninpelikuvia:

Mukana myös peli

Aikana, jolloin noin 90% markkinoille tunkevista peleistä voi luonnehtia määritelmällä “kuin GTA, mutta…” on ilahduttavaa huomata, että Ghostbustersin tapauksessa sopivin määre on “kuin GTA, mutta ei sinne päinkään”.

Avoimen pelimaailman ja autojen kaappailun sijaan peli on tiukan lineaarinen. Haamujengi etenee kummittelusta toiseen yrittäen ratkoa taustalla piileviä saloja ja pohtia, miksi peli tuntuu niin pahuksesti pahimman luokan fanikosiskelulta. Ensimmäisten kenttien aikana pistetään nimittäin pakettiin Slimer, marsipaanimies ja ykköselokuvan alusta tuttu kirjastonhoitaja.

Pelko pois, peli selittää tämän hyvin ja elokuvien fanina olin tietenkin odottanut näiden kohtausten kokemista jo vuosien ajan, mutta joku muu voi hyvin pyöritellä järkyttyneenä silmiään. Yleisenä tunnelmana on selvästi, että kun se kolmososa nyt vihdoin saatiin tehtyä ja vanha jengi on kenties viimeistä kertaa kasassa, tilaisuudesta otetaan viimeisetkin nostalgian mehut irti.

Nostalgiatripin ohella peli tuo enemmän kuin vähän mieleen Retro Studiosin legendaarisen Metroid Prime -pelisarjan. Outoa, tiedän, mutta näin se on. Miten muutenkaan kuvailisin peliä, joka on toimintaseikkailu sanan varsinaisessa merkityksessä?

Suuren osan pelistä pelaaja kuljeskelee ympäriinsä PKE-mittarin läpi tihrustellen. Mittari antaa hänen nähdä yliluonnollisia ilmiöitä tavallisia silmiä paremmin, osoittaa suunnan lähimmälle ilmiölle ja antaa pelaajan vieläpä skannata sen. Skannauksesta saa paitsi hauskaa taustaluettavaa, myös tietoa vihollisten heikkouksista ja myös rahaa, jolla voi parannella varustustaan.

Itse taistelu on myös vahvan Metroid Prime -henkistä, sillä pelkän aivottoman räiskimisen sijaan pelaajan tulee osata käyttää oikeita aseita oikeassa paikassa, usein vieläpä yhteistyössä muiden haamujengiläisten kanssa.

Erityisen totta tämä on pomomatseissa, jotka ovat kuin puzzleja. Ensin pitää tulkita muiden jengiläisten mystiset vihjeet ja arvata, miten pomo kaadetaan. Joskus ratkaisut ovat todella helppoja, toisinaan konstikkaampia, mutta aina viihdyttäviä ja hauskoja. Puzzleja ratkotaan muutenkin samoilla keinoilla, usein joko siirtelemällä protonipakkauksen vetosäteen avulla tavaraa tai nostelemalla niitä ampumalla tavaran ja seinän väliin limasäie, jossa vaiheessa fysiikkamoottori huolehtii lopusta.

Vaikka kyse on kepeän humoristisesta pelistä, Ghostbusters onnistuu vangitsemaan esikuviensa tunnelman. Välillä on oikeasti aika jännittävää hiippailla vaikka kummituskirjaston kellareissa Ray Stanzin kanssa, kun ympärillä tapahtuu jos jonkinlaisia outoja ja seuraavasta huoneesta kuuluu kummituslasten laulua. Mistään kauhupelistä ei toki ole kyse, mutta Dan Aykroydin intohimo yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan paistaa läpi hyvällä tavalla.

Taattua hupia

Ghostbusters on peli, jota monet odottivat innolla, toiset kauhuissaan. Voiko siitä muka tulla mitään, kun 20 vuoden tauon jälkeen rakasta elokuvasarjaa yritetään kääntää peliksi? Voi. Terminal Realityn pojat ovat pitkän linjan veteraaneja ja he ovat onnistuneet yhdistämään pelitietoutensa mainiosti alkuperäisten elokuvamiesten filmitietämykseen. Uskallankin ilomielin todeta, että Ghostbusters on parhaita leffapelejä ikinä.

Se on muutenkin pelinä äärimmäisen iloinen yllätys. Peli on jännittävä, viihdyttävä ja suoranaisen hauska. Se on myös teknisesti riittävän pätevä: grafiikka on hyvää ja esikuvalle äärimmäisen uskollista, äänisuunnittelu vielä parempaa.

Miinuspuolelle voisi ehkä laskea rajoittuneet pelitilat. Juonellisen yksinpelin ohella voi pelailla neljän pelaajan co-op-pelejä verkon välityksellä, mistä irtoaa kyllä hupia. Yksinäisille ei kuitenkaan ole tarjolla mitään new game+ -tyyppisiä ratkaisuja, jotka kannustaisivat pelaamaan uudelleen. Ei silti etteikö noin 15 tunnin pelikokemus olisi tyydyttävä ja juuri sopivan mittainen, mutta ainahan sitä hyvää voisi enemmänkin ottaa.

Ghostbusters ei ole peli, joka vetoaisi kaikkiin. Jos joku odottaa peliltä kiveksiä tärisyttävää toimintaa, odotukset ovat täysin vääränlaiset. Rauhallinen tempo, tutkimusmatkailu ja elokuvamainen rytmitys voivat kuitenkin tuntua oudoilta realistisemmin peliin suhtautuvistakin. Kaikki elokuvista pitävät ovat varmasti kuin seitsemännessä taivaassa ja uskon vakaasti, että muutkin saavat pelistä koko rahalleen viihdettä, ellei nyt satu olemaan jo valmiiksi täysin Haamujengiä vastaan.

Kuvagalleriassa kuvia Xbox 360/PlayStation 3-sekä PlayStation 2 -versiosta.

Päivitys 10.6.09: arvosteluun ja galleriaan lisätty moninpelikuvia.

Tekijä: Terminal Reality
Julkaisija: Sony Computer Entertainment / Atari
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 2, PlayStation 3
Tulossa: PSP, Wii, Xbox 360 (syksy 2009)
Pelaajia: 1-4 (internet)
Pelin kotisivu: http://www.ghostbustersgame.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Interaktiivinen elokuva on termi, joka sopii aivan erityisen hyvin kuvaamaan Ghostbusters-jengin kauan odotettua uusinta seikkailua. Alkuperäisen tekijäporukan käsikirjoittama ja näyttelemä tarina pitää otteessaan läpi koko pelin. Huumori ja tunnelma ovat kuin suoraan ensimmäisestä elokuvasta.

Jos ihan rehelliseksi heittäydytään, ei itse pelikokemus yllä silti aivan klassikkotasolle. Liikkuminen ja etenkin kääntyminen tuntuvat vauhdikkaammissa tilanteissa hieman kankealta ja sädeaseilla sohottaminen lipsuu välillä säheltämisen puolelle.

Toki protonipakkaus painaa ja tietty koominen sohlaus kuuluukin Ghostbusters-meininkiin. Leijonanosa pelaamisen viehätyksestä piilee kuitenkin siinä, ettei meidän tarvitse välittää moisista hidasteista. Tosielämä on sitä varten. Pyyhkeitä sopii antaa myös checkpointtien nuivasta sijoittelusta ja pitkästä lataustauosta kuoleman koittaessa.

Kaikki tämä nillitys on kuitenkin turhaa, jos pitää edes hitusen Ghostbustersista. Toiminta on hauskaa, hyvin rytmitettyä ja jännittävää. Maisemat ovat ainakin PS3:lla välillä karuja, mutta tylsyys unohtuu ruudun täyttyessä haamuista ja protonisäteistä. Mainio ääninäyttely ja hassun hyytävä ilmapiiri kruunaavat kokonaisuuden.

Ghostbusters: The Video Game onkin fanipalvelua parhaimmillaan. Jos elokuvat eivät innosta, voi hehkutuksia lukenut pelaaja pettyä, kun käsissä ei olekaan uusi messiaspeli. Sen sijaan faneille on tarjolla mitä mainiointa herkkua.

Vaikka itse en uhraakaan iltaisin muoviukkoja Ecto-1:sen muotoiselle alttarille, kävi minullekin pelin kanssa niin sanotusti vanhanaikaiset: elokuvamainen meininki nappasi mukaansa ja tunnin mittaiseksi tarkoitettu kertakokeilu venyi lopulta koko viikonlopun ahmaisseeksi läpipeluumaratoniksi. Tärkeitä asioita on selvästi tehty oikein.

Juho Anttila