Arvostelu Candyman on laadukas jatko-osa kauhuklassikolle, mutta elokuva ei hengitä tarpeeksi

Candymanin tunnelma on mukavan ahdistava, mutta kauhuelokuva on ahdettu aivan liian täyteen ideoita.   

Ensi-ilta: 08.10.2021.
Alkuperäisnimi: Candyman
Ohjaus: Nia DaCosta
Käsikirjoitus: Jordan Peele, Win Rosenfeld ja Nia DaCosta
Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Teyonah Parris, Nathan Stewart-Jarrett, Colman Domingo
Pituus: 92 minuuttia
Ikäraja: K16

Uuden Candyman-kauhuelokuvan promoaminen lähinnä Get Out -ohjaaja Jordan Peelen nimellä on ymmärrettävää, mutta epäreilua. Pari passelia kauhuun päin kallellaan olevaa genrehybridiä ohjannut Peele on yksi elokuvan käsikirjoittajista, mutta vuoden 2020 Candyman on silti ehdottomasti ohjaaja Nia DaCostan näkemys vuoden 1992 kauhuklassikosta. Nykyhetkeen päivitetty urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta sisältää useita hyviä ideoita ja omaperäisen vinksahtaneita visuaalisia oivalluksia.

Bernard Rosen alkuperäiselokuvaan verrattuna uutuus ottaa huomattavasti enemmän kantaa. Ensimmäisen leffan tapahtumapaikka oli Chicagossa sijaitseva Cabrini-Greenin huono-osaisten asuinalue, jonka köyhyys, huumeongelmat ja eriarvoisuus olivat tärkeä osa yliluonnollisen tappajan tarinaa. Uusi versio ei tarjoa ratkaisuja, mutta nostaa eriarvoisuuden vielä suurempaan rooliin.

Kummitustarinat ja urbaanilegendat kertovat yhä edelleen yliluonnollisen koukkukätisen tappajan ilmestyvän Gabrini-Greenissä niille, jotka sanovat hänen nimensä viidesti ääneen peilin edessä.

Entinen slummi on muuttunut gentrifikaation myötä kalliiksi hipsterimekaksi. Köyhien aiemmin asuttamat vuokra-asunnot ja tornitalot on purettu ja tilalla on kovan rahan kämppiä. Kuvataiteilija Anthony McCoy (Yahya Abdul-Mateen II) muuttaa naisystävänsä Briannan (Teyonah Parris) kanssa tämän hulppeaan asuntoon.

Anthonyn ura junnaa paikoillaan. Hän yrittää löytää inspiraatiota seuraavaan näyttelyynsä uudesta asuinympäristöstään. Sitä ei tarvitse kauan tai kaukaa hakea, sillä taiteilija kuulee Candyman-legendasta yhdeltä alueen harvoista pitkäaikaisasukkaista. Kulmakunnan pesulaa pyörittävä Burke (Colman Domingo) kertoo Anthonylle tarkemmin koukkukädestä, jonka poliisit tarinan mukaan tappoivat. Hän kummittelee edelleen naapurustossa. Anthony saa pian Candymanilta paljon muutakin kuin ideoita taiteensa tekoon.

Bernard Rosen Clive Barkerin novellin pohjalta ohjaamassa ja käsikirjoittamassa vuoden 1992 elokuvassa Candyman oli entisen orjan poika. Rakastuttuaan valkoihoiseen naiseen häntä kidutettiin ja lopulta murhattiin.

Candyman on vasta DaCostan toinen täyspitkä elokuva. Se on kaukana mestariteoksesta, mutta näyttää hänen osaavan ohjata näyttelijöitään ja luoda tunnelmaa sopivan omaperäisellä tyylillä. DaCostan ensimmäinen leffa Little Woods oli pienimuotoinen rikosdraama, joka sisälsi jo samoja elementtejä, joita hän hyödyntää nyt taitavammin.

Candyman tapahtuu vääristyvässä todellisuudessa, joka liukuu vaivatta arkisesta yliluonnolliseen, kasvattaen kaiken yllä leijuvaa epämiellyttävää tunnelma sopivan verkkaasti. Mukana on tarpeeksi splatteria ja gorea, mutta verta ja suolenpätkiä ei roiskita saman tien tai joka suunnasta. Hirmuteot tekevät paljon suuremman vaikutuksen kun kauhu hiipii hitaasti mutta vääjäämättä mukaan, ensin kiusoitellen ja härnäten.

DaCosta ei aivan onnistu kaikessa jota hän yrittää vain 91 minuutin mittaisessa elokuvassaan. Hän kunnioittaa Rosen alkuperäisteosta, lähestyy sitä uusista näkökulmista aivan erilaisten hahmojen kautta ja myös kritisoi sen tiettyjä ideoita ja lähestymistapoja.

Uusi Candyman on visuaalisesti näyttävä teos, joka säilyttää paljon alkuperäisestä, mutta ei halua olla vain moderni toisinto uusilla hahmoilla. Loppua kohden leffa muuttuu turhan tavanomaiseksi kauhuksi ja siirtää syvemmät pohdintansa syrjään.

Ensimmäisen elokuvan tarina kerrottiin valkoihoisen naisen näkökulmasta, vaikka se käsitteli tummaihoisten kokemia kauhuja ja vääryyksiä. Virginia Madsenin esittämä opiskelija Helen Lyle tutki urbaanilegendoja, mutta oli myös tunkeilija vieraalla alueella. Hän käsitti Candymanin aluksi väärin, minkä takia henkiolento kertoi joutuvansa vuodattamaan viattomien verta.

Myös DaCostan version Anthony-päähenkilö on eräänlainen tunkeilija ihonväristään huolimatta. Candymanista tulee myös taiteilijalle pakkomielle, mutta kauhua ja karmeuksia ei käynnistä akateemikon kohtaaminen aivan erilaisten ihmisten todellisuuden kanssa. Sen sijaan taiteilija ikään kuin omii esi-isiensä kokemat kauhut tehdessään Candyman-tarinoiden pohjalta pelottavan synkkää taidetta.

Anthony käyttää urbaanilegendan hirveyksiä omaksi edukseen. Mies kuitenkin tiedostaa tämän, muttei juurikaan välitä saamastaan kritiikistä, jonka mukaan juuri hänen kaltaisensa taiteilijat ovat gentrifikaation käyntiin sysäävä voima.

Ohjajaa DaCosta tekee taiteellisesti kunnianhimoista elokuvaa. Näkemystä löytyy, mutta Candyman ei ole kovin pelottava, vaikka tunnelma ahdistaakin. Sen karmeuksissa on kauneutta, erityisesti hyödyntäessään peilejä ja heijastuksia. Päästessään irti ja vauhtiin Candyman tuntuu olevan kaikkialla, jopa itse vainottavan sisällä.

Erityisesti kaikki takaumat on toteutettu tyylikkäästi animaationa ja varjonukeilla. Trailerin alta löytyvästä videopätkästä saa hyvän käsityksen kekseliäästä kerronnasta. Myös äänisuunnittelu on ensiluokkaista.

Leffa on kuitenkin liian lyhyt ja tungettu turhan täyteen ideoita. Vaikka se tuntuu etenevän hitaasti, niin näin lyhyeksi leikattuna leffa ei hengitä lainkaan, vaan on pelkkää kohtausta kohtauksen perään.

Lopputekstien jälkeen Candyman ei jää mieleen pyörimään. Toista kertaa leffaa tuskin tulee tuijotettua, koska analysoitavaa ei lopulta olekaan kovin paljon. Candyman on jatko-osaksi laadukas, mutta lopullinen versio on leikattu liian lyhyeksi. 15-20 minuuttia pidempänä käsillä voisi olla paljon pelottavampi ja syvällisempi kauhuelokuva.

CANDYMAN

”Candymanin oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo yli vuosi sitten, jolloin se olisi ollut vielä enemmän ajan hermolla. Aihe ei vanhene, mutta todellisuus on paljon pelottavampi kuin sen inspiroima kauhuelokuva.”