Arvostelu: Jennifer Lawrencen ja Darren Aronofskyn mother! on vuoden sairain ja tärkein elokuva

Viisi tähteä ansaitseva mother! -elokuva kertoo groteskin ja sairaan painajaisen avulla ihmisten olevan kamalia ja maailman täysin paska paikka.

Ensi-ilta: 15.9.2017. / Alkuperäisnimi: mother! / Ohjaus: Darren Aronofsky / Käsikirjoitus: Darren Aronofsky / Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer / Pituus: 121 minuuttia / Ikäraja: K16

Ohjaaja-käsikirjoittaja Darren Aronofsky kilpailee mother!-elokuvallaan vain itsensä kanssa, ylittäen kaiken aiemmin tekemänsä monella tasolla. Uutuus on ahdistavampi kuin hänen vuoden 2000 Requiem for a Dream -huumehoureensa ja abstraktimpi kuin vuoden 2010 Black Swan. Mother! on eräänlainen paluu ohjaajan peruskaavaan, eli pahanmielenelokuvan pariin, varsinkin edellisen Noah-leffan jälkeen, joka oli vain osittain ohjaajansa näköinen raamatullinen toimintaseikkailu.

Vaikka mother! on yksi tämän vuoden tarkemmin vartioiduista salaisuuksista, josta ei paljastettu etukäteen oikeastaan mitään, ei edes trailerissa, niin sen viime viikolla Venetsian elokuvajuhlilla nähneiden reaktioilta on ollut hankala välttyä. Tätä kahden tunnin kauhupainajaista ei voi ohittaa olankohautuksella, tai todeta sen olleen vain ihan ok.

Turhanpäiväiseksi, huonoksi, kamalaksi, omaperäiseksi, mestarilliseksi tai teennäiseksi sen voi kyllä tuomita. Itse kallistun muutaman päivän pohtimisen jälkeen kehuvien adjektiivien puoleen.

Mother! ei ole kauhuelokuva tai draama, eikä myöskään mysteeri tai trilleri, vaan todella omituinen ja tahallisen kahjo sekoitus Roman Polanskin Rosemaryn painajaista, Luis Buñuelin Tuhon enkeliä, Michael Haneken Funny Gamesia (sitä alkuperäistä ja parempaa itävaltalaiselokuvaa, vaikka ohjaajan itsensä tekemässä jenkkiversiossakaan ei ole mitään vikaa) ja huonolla lsd-tripillä olevaa Terrence Malickia.

Jo heti alusta alkaen tulee selväksi, että mother! on pelkkää painajaista, kuumehouruista kaaosta, joka ei sijoitu oikeaan maailmaan. Sillä mikä on totta ja mikä ei, ei ole juuri merkitystä surrealistisen katsojankidutuksen lähtiessä käyntiin.

Jennifer Lawrence ja Javier Bardem esittävät naimisissa olevaa pariskuntaa, joiden nimiä ei paljasteta lainkaan. He asuvat jättimäisessa ikivanhassa puutalossa keskellä ei-mitään, joka on ollut Bardemin näyttelemän kuuluisan ja kunnioitetun runoilijan suvussa useamman sukupolven ajan. Talo on kärsinyt pahoja vaurioita tulipalossa ja Lawrencen esittämä vaimo kunnostaa kämppää tarmolla, sen ollessa hänen ainoa intohimonsa, harrastuksensa ja oikeastaan koko olemassaolonsa tarkoitus, vaikka runoilija muuta väittääkin. Hän ylistää Lawrencea muusanaan, mutta valkoisen paperin kammo vaivaa runoilijaa. Pariskunta toivoo lasta, mutta seksi ei jalustalle nostamansa ja palvomansa vaimon kanssa tunnu kuitenkaan kiinnostavan runoilijaa.

Eräänä iltana soi ovikello ja sisään astuu kummallinen, aivan selvästi valehteleva Ed Harrisin esittämä mies ja hänen pahansuopa vaimonsa, jota näyttelee Michelle Pfeiffer, pitkästä aikaa todella hienossa roolissa. Muukalainen paljastuu runoilijan stalkkerimaiseksi faniksi ja vaimo puhuu pelkkiä ilkeyksiä Lawrencelle. Runoilija innostuu kaikesta mitä vierailla on sanottavanaan, pyytää pariskunnan jäämään yöksi, eikä välitä enää mistään mitä vaimo sanoo.

Lisää ihmisiä alkaa lapata sisälle asuntoon ja runoilija toivottaa heidät kaikki tervetulleeksi. Pian tapahtuu murha, mutta se ei tunnu olevan kovin merkittävä juttu. Kamera kiertää taloa, Lawrencea ja kaikki vaikuttaa vain hallusionaatiolta. Yököttävän murhan lisäksi leffan alkupuolella nähdään muun muassa sykkivä sydän, joka vedetään vessasta alas. Jo tässä vaiheessa joku taisi saada pressinäytöksessä tarpeekseen ja käveli ulos, vaikka painajainen oli vasta alussa.

Vieraiden ansiosta runoilija saa teoksensa valmiiksi ja silloin kone lähtee kunnolla käyntiin. Aronofsky aloittaa kunnon rääkin, tarjoillen todella ällöttävää ja ahdistavaa kuvastoa, jota en tässä viitsi sen tarkemmin edes kuvailla. Ihmettelen vain, miten elokuvan ikäraja ei ole Suomessa K18, vaan vain K16. Jengiä tulee sisään taloon yhä enemmän ja enemmän, painajainen muuttuu yhä groteskimmaksi ja lisää ihmisiä käveli ulos pressistä.

Joku elokuvan jo nähnyt moitti motheria siitä, ettei se ole tarpeeksi hauska. Jos kuvittelee tämän tarkoituksena olevan naurattaa, niin silloin on mielestäni missannut teoksen pointin aivan täysin. Toiset näkevät tämän taatusti todella mustana komediana, mutta sellaista Aronofsky ei halua, eikä ehkä osaakaan tehdä. Tosikko on ehkä väärä sana, mutta vakavikko ohjaaja on aina ollut. Ei ehkä julkisuuskuvansa, mutta teostensa kautta, melkein yhtä huumorintajuton elokuvantekijä kuin Christopher Nolan, toinen moderni mestari.

Aronofsky ei ole ironinen elokuvantekijä, eikä mother! tietenkään ole verimässäilystään huolimatta mitään splatterkauhua. Sen ainoa funktio on saada katsoja tuntemaan loputtomilla kamaluuksillaan ja ääriahdistavalla kuvastollaan olonsa mahdollisimman epämukavaksi, vaikka itsekin naurahdin muutaman kerran ääneen. Nauru on luonnollinen reaktio silloin, kun mieli ei enää pysty ja halua käsitellä kauheuksia tai äärimmäistä ahdistusta ja pelkoa.

Lawrence kantaa koko elokuvan harteillaan, ylinäyttelemällä juuri vaadittavalla tavalla. Ohjaaja pitää kameran melkein koko ajan kiinni hänen kasvoissaan, jolloin Lawrencen kauneus nousee tärkeäksi elementiksi, jonka taakse hänen hahmonsa pakottaa itsensä piilottamaan pelkonsa.

Bardemin vanhemman miehen kasvoja tutkitaan myös tarkkaan. Hänen palvova, mutta samalla limaisen itsehyväinen hymynsä tekee täysin selväksi sen, että oikeasti hän pitää vaimoaan sivistymättömänä ja nauttii vain vieraiden ihmisten seurasta, jotka pitävät häntä jonkin sortin jumalhahmona.

Kun kamera ei ole kiinni kasvoissa, se kiertää hahmoja ja taloa, äänisuunnittelun noustessa todella tärkeään rooliin. Mother! on elokuva, jossa surround-äänimaailma on oikeasti äärimmäisen tärkeä osa teosta, eikä pelkkää kikkailua. Jos et omista laadukasta kotiteatteria, niin tämä kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuvateatterissa, sillä kokemus jää kotisohvalla taatusti vajaaksi kunnon stereokaiuttimillakin, saati sitten tv:n omilla kaiuttimilla tai halpissoundbarilla.

Tietysti mother! on äärimmäisen teennäinen teos ja sen esittämät metaforat hylätyksi tulemisen ja lapsensa menettämisen pelosta rautalangasta väännettyjä. Satiiriksikaan en usko Aronofskyn elokuvaansa tarkoittaneen, vaikka sen sellaiseksikin voi tulkita, vertauskuvien virran vyörytessä katsojan yli. Kauheuksissaan mother! ei pääse lähellekään esimerkiksi Pier Paolo Pasolinin Salò – Sodoman 120 päivää -ällötysklassikkoa tai Lars von Trierin Antichristia, mutta jonkin sortin ihmiskokeelta ja mestariteokselta se silti tuntuu, ainakin tällä hetkellä.

MOTHER!

”Mother! ei ehkä ole vuoden paras elokuva, eikä lainkaan miellyttyvää katsottavaa, mutta silti se on vuoden tärkeimpiä elokuvia, joka on pakko nähdä uudemman kerran, mutta ei todellakaan kovin pian.”