Arvostelu Adam Driverin tähdittämä White Noise on vuoden paras komedia, jonka musta huumori tekee kunniaa alkuperäisteokselle

Don DeLillon vuonna 1985 ilmestyneen White Noise -kirjan leffaversio on aivan yhtä hauska ja tarkkanäköinen kuin alkuperäinen amerikkalaisen postmodernismin klassikko.

Ensi-ilta (Netflix): 30.12.2022
Alkuperäisnimi: White Noise
Ohjaus: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach
Pääosissa: Adam Driver, Greta Gerwig, Don Cheadle, Raffey Cassidy, André Benjamin, Jodie Turner-Smith
Pituus: 135 minuuttia
Ikäraja: K16

Don DeLillon vuonna 1985 ilmestynyt White Noise – Valkoinen kohina -kirja on yksi niistä teoksista, joita on pidetty mahdottomina filmata. Ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbach onnistuu mahdottomassa.

Hänen käsissään huomenna 30. joulukuuta Netflixissä ensi-iltansa saava White Noise -elokuva on aivan yhtä hauska ja tarkkanäköinen kuin alkuperäinen amerikkalaisen postmodernismin klassikko.

Baumbach ei ole ensimmäinen mieleen tuleva nimi kun kyseessä on elokuva, jossa on niin räjähdyksiä kuin tietokonetehosteilla toteutettu myrkkypilvi. Tappava kemikaalimyrsky on vain hauskan ja syvällisiä pohtivan tarinan käyntiin polkaiseva tapahtuma.

White Noise on kaikilta osin ohjaajansa näköinen elokuva, mutta mukana on vaikutteita niin Steven Spielbergiltä kuin Jean-Luc Godardilta.

Pömppömahan itselleen lihottanut Adam Driver esittää Jack Gladneyta, joka on Hitlerintutkimuksen professori Hilltopin yliopistossa. Hänen vaimonsa Babette (Greta Gerwig) vetää kuntokuureja vanhuksille ja popsii salaa pillereitä. Perhe koostuu niin omista kuin kaksikon entisten puolisoiden kanssa saamista lapsista. Kotielämä on yhtä kaaosta, mutta hyvällä tavalla. Jack sanoo olevansa onnellinen.

Elämäntuska ja kuolemanpelko kalvavat luonnollisesti molempia vanhempia. Jackin professorikollega Murray opettaa Elvistä (Don Cheadle), muttei tunne aiheensa olevan yhtä tärkeä kuin Hitler. Hän haluaa lyödä vedon, joka nostaa Elviksen arvostusta. ”Elvis on minun Hitlerini”, sanoo Murray vakavalla naamalla.

Tylsä, mutta turvallinen elo muuttuu kemikaaleja kuljettavien junan ja rekan yhteentörmäyksessä, josta seuraa jättiräjähdys. Se tusauttaa taivaalle myrkkypilven, jonka takia Jackin ja Babetten perheineen on paettava kotoaan. Aiemmin kuolemaa lähinnä psykologisella tasolla tai osana historiaa pohtinut Jack päätyy kohtaamaan mahdollisen oikean kuoleman.

Kuten DeLillon kirjassakin, niin myös elokuvassa huumori on sekoitus satiiria, mustaa komediaa ja kaurismäkeläisen vakavalla naamalla lausuttua tahallisen kliseistä dialogia. White Noise ei huku näppäränfiksuun sanailuunsa, sillä sen visuaalinen muoto on yhtä riemastuttava.

Romaanin tavoin 1980-luvulle sijoittuvan elokuvan uutislähetykset puhuvat lähestyvästä myrskystä kaunistellen – ensin höyhenhattarana, sitten mustana kasvavana pilvenä ja vasta lopulta ilmassa olevana myrkkyilmiönä.

Millä nimellä pilveä kutsuukaan, niin heti alusta asti on selvää, että kyseessä on itse Kuolema. Kirjan ja elokuvan nimi ovat peräisin Jackin pohdinnasta, jossa hän miettii kuoleman ehkä olevan vain pelkkää ääntä – valkoista kohinaa. Perheen juniorit tajuavat heti lähestyvän vaaran vakavuuden, mutta vanhemmat vähättelevät sitä mahdollisimman pitkään. Kunnes on pakko paeta.

Autolla tuhansien muiden tavoin kaupungista karkaava perhe päätyy ruuhkaan, pellolle ja jokeen. Tilanne vaatisi toimintaleffasankaria, mutta syviä pohdiskeleva Jack on neuroottisuudessaan enemmän Woody Allenin kaltainen elokuvahahmo.

Leffa näyttää pääväreissään upealta. Lol Crawleyn kuvaamana kuivan huumorin komedia muistuttaa hetkittäin vuosikymmenten takaista pop-taidetta. Supermarketin jättihyllyissä näteissä riveissä olevissa eri värisissä murolaatikoissa on jotain lohdullista ja rauhoittavaa. Pakomatkan jälkeen Jackin kuolemanpelko vain kasvaa, koska hän joutui kosketuksiin myrkkypilven kanssa.

White Noise tekee kunniaa Godardille. Kuvat autojonoista ovat kuin vuoden 1967 Viikonlopusta. Crawleyn taltioimien kuvien värimaailma muistuttaa viime syyskuussa kuolleen Godardin Hullu Pierrot -ja Sen täytyi tapahtua -elokuvia. Neljättä seinää Baumbach ei ranskalaisen uuden aallon mestarin tavoin riko.

Baumbachin tyylittely toimii täydellisesti yhteen elokuvan teemojen kanssa.

Vakavalla naamalla tehty katastrofikomedia yhdistyy fiksusti pohdintaan läntisen maailman yltäkylläisyyden aiheuttamasta ahdistuksesta. Luonnonkatastrofi koetetaan kieltää viimeiseen asti. Vääjäämättä joskus saapuvaan kuolemaan suhtaudutaan kuin johonkin yliluonnolliseen. Koko teos rakentaa maailmansa monen meidän tavoin sen idean päälle, ettei mikään voi oikeasti mennä kovin pahasti pieleen. Baumbach saa asetelmasta irti hillittömän hauskaa huumoria.

White Noise muuttuu loppua kohden yhä surrealistisemmaksi ja lopputekstien aikana teos keikahtaa kirjaimellisesti musiikkivideoksi. Elokuvassa on jotain samaa kuin Paul Thomas Andersonin Inherent Vice -elokuvassa, joka perustui Thomas Pynchonin kirjaan. Sitäkin pidettiin mahdottomana filmata. Huumorissa ja visuaalisessa tyylissa ei ole paljon samankaltaisuuksia. Molemmilla elokuvilla itsellään on ikään kuin vaikea olla ja pysyä kuvaruudulla. Baumbach näyttää sen mitä on ehtinyt taltioida leffansa yrittäessä luikkia karkuun.

Driver ja Gervig on puvustettu ja maskeerattu täydellisesti elokuvaan sopivan näköisiksi. Molemmat näyttävät vähän siltä kuin olisivat menossa naamiaisiin. Ylilyöty tyyli sopii leffan muutenkin jo unenomaiseen ja vinksahtaneeseen maailmaan.

Yksinäisyys yltäkylläisyyden keskellä ja kuolemanpelko ovat harvoin näin hauskoja aiheita. White Noisen myrkkypilvi voi olla yhtä hyvin koronapandemia tai vaikkapa ilmastonmuutos. Ihmiselon väkisin päälaelleen keikauttavan tapahtuman esittelevän elokuvan hahmot ovat tahallisen kliseisiä, mutta musta komedia ei naura heidän ahdistukselleen. Baumbach kommentoi huumorillaan meidän kaikkien elämää ja universaaleja ongelmia.

White Noise sijoittuu 1980-luvulle, mutta repii naurunsa suoraan nykyhetkestä. DeLillon tarina on Baumbachin käsissä yhä relevantti tarina ihmisyydestä. White Noise kiilaa viime hetkellä vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon.

Kuten totesin jo kuun alussa Pinokkio-arviossani, niin Netflixin olisi lopultakin aika saada elokuviensa teatterilevitys toimimaan taas myös Suomessa. Upea White Noise olisi ehdottomasti pitänyt katsoa ensimmäisellä kerralla kankaalta.

WHITE NOISE

”White Noise on melkein 100 miljoonan dollarin mumblecoren multihuipennus, vuoden paras komedia ja Netflixin neljäs hyvä täyspitkä koko vuonna.”