Arvostelu | Odotettu The Suicide Squad on pettymys – K16-supersankarileffa tarjoaa lapsellisia kikkelivitsejä ja löysät gore-orgiat

04.08.2021 17:30 | Aki Lehti

K16-ikärajan saaneen DC-seikkailun kohderyhmä ei pääse katsomaan sitä teatteriin. Irtonaisen oloisista kohtauksista koostuvan elokuvan infantiilissa huumorissa on omituisen ilkeä pohjavire.  


Ensi-ilta: 06.08.2021.
Alkuperäisnimi: The Suicide Squad
Ohjaus: James Gunn
Käsikirjoitus: James Gunn
Pääosissa: Margot Robbie, Idris Elba, John Cena, Joel Kinnaman, Sylvester Stallone, Viola Davis
Pituus: 132 minuuttia
Ikäraja: K16


Kollegoiden The Suicide Squad -elokuvan arvioita tietenkään lukematta, mutta useamman ylistävän otsikon nähneenä odotukset olivat todella korkealla marssiessani ensimmäisen kerran Itiksen IMAX-saliin sitten viime kesän Tenet-elokuvan. James Gunn vaikutti juuri oikealta ohjaajalta tekemään jotain aivan muuta kuin mitä David Ayerin vuoden 2016 Suicide Squad -kammotus oli. Ohjaaja-käsikirjoittaja Gunnin The Guardians of the Galaxy -elokuvat ovat edelleen Marvel Studiosin parhaimmistoa, mukavan kevyttä viihdettä, jotka eivät ota itseään liian tosissaan.

Warner Bros. -studio yrittää ainakin uskotella Gunnin saaneen vapaat kädet tehdä jättibudjetilla melkein mitä huvittaa, K16-ikärajalla varustetun ääriväkivaltaisen ja törkeän DC-elokuvan, joka yhdistää miehen menneisyyden Troma-roskaelokuvien parissa jättibudjetin valkokangaspektaakkeliin.

Todella harmittavasti aivottaman ja viihdyttävän väkivaltaperseilyepookin sijaan lopputulos on turruttava sekasotku, joka ei pysy kasassa lainkaan, eikä naurata.

Elokuva kierrättää Guardians of the Galaxy -leffojen läppiä ja mukanäppärää sanailua. Yhtään niitä aikuisempi The Suicide Squad ei ole, päinvastoin. Lisäämällä dialogiin mahdollisimman monta kirosanaa läpänheitto naurattaa ehkä noin 13-vuotiaita. Ikäraja on K16, mutta elokuvan käsitys huumorista on se, että sitä hauskempaa mitä lujempaa ja rumemmalla äänellä huutaa vittua naama punaisena.

Väkivalta on veren määrästä huolimatta päälleliimattua ja näyttää tyyliteltynäkin aivan liian feikiltä ja kliiniseltä digiveriroiskeineen. Leffasta uupuu orgaanisuus, jota ilman gore-orgiat ovat kuin pelkkää pehmopornoa. Kunnon roskaelokuvan mähmäisyyttä tai äklöttävää fiilistä The Suicide Squad ei tarjoa.

Jatko-osan ja jonkin sortin rebootin sekoitus seisoo sentään omilla jaloillaan. Olemattoman juonen perässä pysyy vaivatta, vaikka ensimmäinen elokuva tai siitä tutun Margot Robbien esittämän Harley Quinnin viime vuotinen Birds of Prey -sooloseikkailu eivät olisi tuttuja.

Ensimmäisestä elokuvasta mukaan on päätynyt Robbien lisäksi Viola Davisin esittämä Amanda Waller, joka käskyttää Colto Maltesen saarelle natsien aikoinaan rakentamaa tukikohtaa ja linnaketta tuhoamaan lähetettävää superrikollisten joukkoa. Käytännössä tiimiin jatkuvasti yhteydessä oleva Waller toimii hetkittäin kertojaäänenä, vaikkei olematonta juonta ole mitään tarvetta selittää auki.

Ryhmänjohtajaksi nousee vastentahtoisesti Idris Elban esittämä Bloodsport, jonka hahmo on John Cenan näyttelemän Peacemaker-patriootin ohella elokuvan parasta antia. Molemmat yrittävät kaikkensa ja jopa aivan liikaa. Loputon kiroilun säestämä länkytys muun muassa mulkuista ja niiden syömisestä saa silti korkeintaan hymähtämään pari kertaa.

Mukanokkelassa sanailussa on paljon samaa kuin Guardians of the Galaxyssa, mutta itseironisen naureskelun on osittain korvannut kaiken alla kytevä ilkeys. Puuduttava huumori ei loukkaa ketään, mutta siitä huokuva misantropia on pelkästään rasittavaa.

Köörissä on tällä kertaa mukana myös Rick Flag (Joel Kinnaman), Polka-Dot Man (David Dastmalchian), Ratcatcher 2 (Daniela Melchior) ja köyhän miehen Groot, eli Sylvester Stallonen äänellä kahden sanan lauseita mumiseva King Shark. Haijätti erottuu edukseen elokuvan muista CGI-luomuksista.

Mukana häsläävät myös Captain Boomerang (Jai Courtney), Blackguard (Pete Davidson), T.D.K. (Nathan Fillion), Javelin (Flula Borg), Mongal (Mayling Ng), Savant (Michael Rooker) ja Weasel (Sean Gunn). Ainoa syy miksi sakkia on näin runsaasti on se, että leffassa voidaan listiä muitakin kuin vallan Colto Maltesen saarella kaapanneita sotilaita.

Mukana on muutama mieleenjäävä ja näppärän näköinen kohtaus, kuten esimerkiksi Peacemakerin lähitaistelu. Siinä kamera zoomaa hänen päästään tipahtavaan kiiltävään kyperään ja näyttää mäiskeen jatkuvan siitä heijastuvassa peilikuvassa. Elokuvan lopussa hyperaktiivinen kohellus paranee jonkin verran leffan ylittäessään hölmöydessään jonkin kriittisen rajan ja muuttuessaan happotripillä olevaksi kaiju-mäiskeeksi. Viimeinen vartti on parasta antia, mutta sinne pääsy työn ja tuskan takana.

Suurin syy kärsimykseen on kamalan dialogin ohella onneton käsikirjoitus, jonka rustannut 54-vuotias teinipoika osoittelee ohjaajanpallilta kameraa räjähdyksistä ja eri tavoin paloiksi poksahtelevista päistä ja riekaleiksi revittävistä ihmisistä toisiin. Gore ei hätkähdytä, vaan tuntuu yhdentekevältä, kuten kaikki leffan sieluttomat hahmotkin.

Tahallisen tyhmä b-luokan leffa tarvitsee jättibudjetillakin edes jotain jotain napata kiinni, mutta Gunn ei saa katsojaa kiinnostumaan päähenkilöistään. Räiskintä- ja silpomiskohtauksesta toiseen loikkivan leffan rytmityksen rikkoo erityisesti väliin leikatut takaumat. Ne yrittävät saada välittämään tykinruokahahmoista näyttämällä näiden synkkiä muistoja ja perheenjäseniin liittyviä traumoja. Tunnelma hyppii tarpeettomasti sinne sun tänne.

Irtonaisen sketsimäisistä kohtauksista koostuvan ja ainakin puoli tuntia liian pitkän leffan rakenne tökkii todella pahasti. Sitä alleviivaa vielä lisää ajoittain valkonkankaalle lävähtävät tekstit, jotka kertovat sen ja sen kohtauksen tapahtuneen niin ja niin monta minuuttia aiemmin. Ilmeisesti ohjaaja pitää katsojia idiootteina, joille pitää selittää kaikki. Lisäksi ei-lineaarinen rakenne on suurilta osin täysin tarpeeton.

Eniten elokuvassa ärsyttää Robbien esittämän Harley Quinin käsittely. Cathy Yanin Birds of Preyssä hahmo oli moniulotteinen, mutta nyt videopelimäiselle side questille päätyvä Quinn taantuu takaisin miesriippuvaiseksi sekopääksi ja King Sharkin ohella leffan tyhmimmäksi hahmoksi.

Pitkän ajan kahlittuna viettävä Quinn pakotetaan pukeutumaan pahiksen toimesta verenpunaiseen mekkoon, joka repeytyy pikku hiljaa yhä paljastavammaksi. Quinn päätyy myös harrastamaan ilkiön kanssa seksiä ilman mitään järkevää syytä. Gunn on kirjoittanut Robbien hahmon runkkufantasiaksi, joka miettii ääneen murhaamansa miehen peniksen kokoa ja taivaalta ropisevan sateen olevan kuin enkelten.. no, nektaria.

Leffa ei kuitenkaan ole tarpeeksi törkeä tai groteski, ei vaikka Gunn kuinka raahaa Troma-pomo Lloyd Kaufmanin mukaan cameorooliin ja yrittää olla mukamas mahdollisimman vähän woke. Lopussa otetaan vielä vähän kantaa Yhdysvaltain armeijan toimiin vieraiden valtioiden maaperällä, ikään kuin varmistukseksi, ettei kukaan vaan oikeasti loukkaannu ja hyvien puolella tässä nyt oikeasti ollaan.

DC-leffaksi The Suicide Squad on rumasti sanottuna ihan ok. Rima ei ole kovin korkealla, mutta silti elokuva on melkoinen pettymys. Eniten nauratti mielikuva Stallonesta mongertamassa haihahmonsa nam nam -reploja äänitysstudion kopissa mikkiin kerta toisensa jälkeen.

Jenkeissä elokuva löytänee kohderyhmänsä, sillä siellä The Suicide Squad tulee teattereiden lisäksi tarjolle samaan aikaan HBO Maxiin. Esiteini-ikäiset pojat eivät ehkä pääsee sisään leffateatteriin, mutta voivat väijyä leffan vanhemmilta salaa suoratoistopalvelusta.

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

Arvosana: 2,5/5

”The Suicide Squad on edeltäjäänsä parempi elokuva, joka ei paljoa vaadi. Jättibudjetilla tehty megamäiske ei tee kummoista vaikutusta edes IMAX-teatterin jättikankaalta katsottuna.”