Espoo Ciné 2007: Ennakoita mainstreamista, maistiaisia Euroopasta
Elokuun loppupuolella, kun kesä ei ole oikein vielä ohi mutta syksykään ei ole kunnolla alkanut, Espooseen kootaan katsaus eurooppalaisen elokuvan nykytilaan ja tarjotaan maistiaisia syksyn ensi-illoista. Tai jos totta puhutaan, Espoo Cinéssä on monta muutakin sarjaa, mutta aika on rajallinen hyödyke, joten valintoja on pakko tehdä.
Ne mainstreamit
Rottatouille oli erinomainen aloitus festivaalille. Brad Birdin ohjaama animaatioelokuva kokiksi mielivästä pariisilaisrotasta on lähestulkoon täydellinen yhdistelmä draamaa, jännitystä ja huumoria. Tuskin edes tarvitsee mainita, että leffa näyttää todella komealta ja on ilmeikkäästi animoitu.
Tällä hetkellä Bird saattaa hyvinkin olla ainoa Hollywoodissa animaation parissa työskentelevä henkilö, jonka elokuvat eivät ole pelkkiä Shrek-pastisseja. Alustavan arvioni mukaan Rottatouille on täyden viiden tähden elokuva, josta kirjoitan tarkemman arvion, kunhan se tulee teattereihin.
* * *
A Mighty Heart jatkaa Michael Winterbottomin ohjaamien dokudraamojen sarjaa. Ohjaajaa enemmän sitä määrittää kuitenkin Angelina Jolie, joka esittää Marianne Pearlia, Pakistanissa vuonna 2002 murhatun toimittaja Daniel Pearlin vaimoa.
Elokuva on whudunnit-tyyppinen jännäri, jossa Danielin kohtalo on selvä alkuminuuteilta asti. Jännitys ei siis tule siitä, mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu, ja kuinka asiat esitetään katsojille. Jolie on vallan pätevä roolissaan, joskin on täysin mahdotonta sanoa, kuinka paljon hän esittää itseään ja kuinka paljon roolihahmoaan.
Mighty Heartin tyyli on tuttua Winterbottomia eli tositapahtumiin perustuvaa fiktiota. Se ei tunnu yhtä vakuuttavalta kuin hänen edelliset teoksensa. Syy lienee siinä, että Pearlin kaamea kohtalo on kuitenkin vain yhden ihmisen tragedia, kun aiemmin Winterbottom on käsitellyt muun muassa Sarajevon piiritystä, laitonta maahanmuuttoa ja Guantanamon vankileiriä.
* * *
Juan Carlos Fresnadillo teki muutama vuosi takaperin varsin näppärän pikkujännärin nimeltään Intacto. Nyt mies on saanut mällätä ison budjetin elokuvassa 28 viikkoa myöhemmin, joka on – kuten nimestä voi ehkä päätellä – jatkoa Danny Boylen 28 päivää myöhemmin -pätkälle.
Fresnadillo ei talsi yksi yhteen edeltäjänsä jalanjäljissä, mutta ei toisaalta tuo genreen mitään ratkaisevaa uutta oivallusta. Hänen zombie-Lontoonsa on melko selkeä metafora Bagdadille, mutta vertauskuva ei kanna loppuun saakka. Elokuvassa on kuitenkin reilusti potkua, paljon säikkyjä ja melkoiset määrät verta. Tarkempi arvio tulee ensi viikolla, kun leffa saa ensi-iltansa.
* * *
Kultaisen kukan kirous on todiste siitä, että a) Zhang Yimoulla ei ole enää mitään holttia ja b) hän on äärimmäisen taitava ohjaaja. Puku(melo)draama kiinalaisen keisariperheen taisteluista 900-luvulla voisi äkkiseltään kuulostaa art house -elokuvalta, mutta Yimou on valinnut vastakkaisen tien.
Jos Kultainen kukka ei ole mukana kisaamassa parhaan puvustuksen ja lavastuksen Oscarista, olen hämmentynyt. Värisuunnittelu on viety niin pitkälle, että kaikki luonnollisuuden illuusio puuttuu. Joukkokohtaukset ovat valtavia: tuhannet ja taas tuhannet sotilaat ottavat yhteen. Tuntuu, että mitään ei ole jätetty sattuman varaan, vaan kaikki on äärimmäisen tiukasti suunniteltua.
Juoni on kovin yksinkertainen mutta tunteet elämää suurempia, onhan kyse tärkeistä asioista. Chow Yun-Fatin esittämä keisari on saanut valtansa kyseenalaisin keinoin, ja nyt hän yrittää myrkyttää vaimonsa, jota esittää Gong Li. Molemmat ovat äärimmäisen karismaattisia näyttelijöitä, joiden luomia hahmoja on yksinkertaisesti nautinto katsella. Kertakaikkisen hieno elokuvahattara, josta ei jälkikäteen muista kuin värejä ja muotoja.
* * *
Missasin Uuden ihmisen sen teatterikiertueella, joten nyt oli hyvä hetki paikata puute. Klaus Härö jatkaa sentimentaalisten kamarielokuvien sarjaansa kertomalla Ruotsin lähimenneisyyden rodunjalostushankkeista. Julia Högbergin esittämä Gertrud joutuu naisten työkotiin, josta pääsee helpoiten ulos suostumalla sterilisaatioon. Itse asiassa lääkärin mielestä sterilisaatio on joka tapauksessa paras vaihtoehto, oli laitoshoidon taustalla perinnöllisiä ongelmia tai ei.
Huolellisesti rakennettu epookki kannattelee elokuvaa, joka on teemoiltaan suuri mutta toteutukseltaan varsin pienieleinen. Omaan makuuni draamaa olisi saanut kasvattaakin, sillä nyt Gertrudin kaari jää vähän kaiken muun käenpesäilyn piiloon.
Ne eurooppalaiset
Tanskalainen musta satiiri Hvordan vi slipper af med de andre voitti eurooppalaisen fantasiaelokuvan Méliès d’Argent -kilpailun, eikä syyttä. Kevyen dokumentaariseen kaapuun puettu elokuva alkaa lyö kortit pöytään heti alkukohtauksella, jossa maantien poskeen jäänyt skootterinainen lennätetään helikopterilla vankileirille.
Tarkemmin määriteltyyn lähitulevaisuuteen sijoitetussa elokuvassa Tanskasta on tullut poliisivaltio, jossa yhteiskunnan tuottamattomat jäsenet on siirretty keskitysleireihin. Pikatuomioistuimilla on oikeus jakaa kuolemantuomioita, joilta voi välttyä vain, jos kykenee osoittamaan tehneensä jotain yhteisen hyvän eteen.
Mainion elokuvan heikoimpana puolena on sen lievä itsetyytyväisyys. Satiiri on viiltävää, mutta kuitenkin hieman yksinkertaista (ai että keskiluokka on osaltaan syyllinen, jaa jaa). Silti Hvordan vi slipper af med de andre on hieno osoitus Tanskan elokuvateollisuuden vahvuuksista eli siitä, kuinka pienikin valtio voi tuottaa paljon erilaista elokuvaa.
* * *
Toinen esimerkki juuttien selluloidielämän monipuolisuudesta on Anders Morgenthalerin Princess. Pornoteollisuuden ympärille sijoittuva elokuva on nimittäin toteutettu animaationa, mikä on Kauko-idän ulkopuolella erittäin harvinaista.
Tosin toisin kuin voisi olettaa, K18-ikäraja ei tule oikeastaan seksistä vaan väkivallasta. Tosin kaikki seksiin liittyvät kohtaukset ovat äärimmäisen epämiellyttävä kontekstinsa takia. En osaa vieläkään sanoa, mitä elokuva saa tai menettää animaatiototeutuksesta. Osittain piirrosjälki etäännyttää, osittain taas se mahdollistaa sellaisten julmuuksien näyttämisen, joita olisi sietämätön katsoa näyttelijöiden tekemänä.
Elokuva on kauttaaltaan pessimistinen ja masentava, mutta silti jollain perverssillä tavalla odotin vielä hurjempaa kohtelua. Osaltaan syy on animaation toteutuksessa, sillä se vaikuttaa ajoin tarkoituksellisen hitaalta ja halvalta, ikään kuin aikaa olisi pitänyt saada kulutettua, mutta ei ollut varaa maksaa animaattoreille enemmän. Silti jo pelkän sisältö ja teema -yhdistelmänsä takia Princess on mielenkiintoinen elokuva.
* * *
La marea edustaa puolestaan sellaista elokuvaa, jota voisi kai luonnehtia lyyriseksi: vähän puhetta, paljon luontoa, symboliikalla lastattuja kuvia.
Pähkinänkuoressa La Marea on robinsonadi äidistä, joka poikansa menetettyään muuttaa asumaan autiolle rannalle. Mielikuvat onnettomuudessa kuolleesta lapsesta ja aviomiehestä vainoavat häntä Azulia. Hän välttää ihmiskontakteja, mutta hoivaa haavoittuneen koiran takaisin elävien kirjoihin. Elokuva käyttää tehokkaasti CinemaScope-kuvakokoa sekä kaikista kaiuttimista pauhaavaa tuulta ja meren ääntä korostaakseen Azulin yksinäisyyttä valkoisten hiekkadyynien keskellä.
Ne muut
Picture of Dorian Gray oli oudon ristiriitainen kokemus. New Yorkiin sovitettu versio Oscar Wilden kirjasta oli pahimmillaan julmetun tekotaiteellinen, mutta katsoin sen silti kiinnostuneena loppuun saakka. Artsyfartsyily ilmeni muun muassa ruudulle välillä läväytetyistä repliikeistä, lievästä ylinäyttelemisestä ja turhanpäiväisistä kaleidoskooppiefekteistä. Tarina ikuisesti nuorena säilyvästä ja siksi synkkää elämää viettävästä Dorian Graystä sekä Wilden aforismeja vilisevä teksti olivat niin viehättäviä, että krumeluurit pystyi jättämään omaan arvoonsa.
* * *
Lähinnä alkupaloina näin myös kourallisen lyhytelokuvia. 1970-luvun funkia ja kauhuelokuvia yhdistellyt The Blaxorcist voitti lyhytelokuvien Méliès d’Argent -kilpailun, ja miksipä ei, sillä kyseessä on sympaattinen pätkä, joka tajuaa loppua heti vitsin vanhettua.
Salvador Dalí -esityksessä nähtiin taiteilijan jälkeenjääneisiin papereihin perustuva Destino, jota voi kuvailla animoiduksi versioksi Dalín tunnetuimmista visuaalisista motiiveista. Juoneton lyhytelokuva on tuotettu yhteistyössä Walt Disney Picturesin kanssa.
Näytöksen toinen osapuoli oli ansiosta legendaksi kohonnut Andalusialainen koira, josta en saata sanoa mitään muuta kuin että Monty Pythonin pojat ovat selvästi opiskelleet surrealisminsa.
