Haastattelu: Elokuvaaja Kari Sohlberg
Kari Sohlberg on yksi tunnetuimmista suomalaisista elokuvaajista. Hän on ehtinyt pitkän uransa mittaan kuvata yli 60 pitkää elokuvaa ja työskennellyt muun muassa Markku Pölösen, Matti Ijäksen ja Raimo O Niemen kanssa. Sohlberg kertoili Kaistalle storyboardin tekemisestä, elokuvaajan vallasta kuvauspaikalla ja miten hän suhtautuu elokuvaan jääneisiin virheisiin.
Jos näyttelijöitä ei oteta lukuun, kuvaaja on ohjaajan lähin työtoveri kuvauspaikalla. Heidän yhteistyönsä on kuitenkin alkanut jo aikaisemmin. Riippuu tapauksesta, millä tavalla kuvaaja osallistuu elokuvan esivalmisteluihin, mutta Sohlberg tahtoo olla mukana alusta asti.
”Teen mahdollisimman tarkan kuvasuunnitelman jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin käsikirjoitus ei vielä ole edes välttämättä valmis”, hän sanoo.
Storyboardiksi piirtämisen ajatuksena on, että se auttaa ohjaajaa hahmottamaan elokuvan rakennetta ja dramaturgiaa paremmin. Kuvaaja voi lisäksi olla mukana etsimässä kuvauspaikkoja ja seurata näyttelijöiden harjoituksia.
Kun kamera sitten pyörähtää käyntiin, koko elokuvaorganisaatio on jossain määrin kuvaajalle alisteinen. Onhan hänen tehtävänsä huolehtia siitä, että negatiiville tallentuvat kaikki ne asiat, joista on sovittu.
”Jos on oikein paha kuvaaja, niin siinä kaikki juoksee pää kolmantena jalkana ja toteuttaa viime hetken pieniä toiveita. Minun kohdallani kaikki on kyllä sovittu yleensä mahdollisimman tarkkaan etukäteen”, Sohlberg kertoo.
Storyboardaamisesta seuraa sekin, että valmis kuvamateriaali on helppoa leikata järkeväksi kokonaisuudeksi. Sitä paitsi suomalaisten elokuvien budjetit ja kuvausaikataulut ovat sen verran kireitä, että ajan ja filmin säästäminen on monesti välttämätön hyve.
”Jos puhutaan minun kuvaajanlaadustani, niin leikkaajalta jää turha materiaalin kelaus ja selaus pois. Turhaa kuvaa ei kannata tehdä eikä voi tehdä.”
Kun valmista elokuvaa katselee valkokankaalta, elokuvaaja Sohlberg näkee siellä lähinnä omat virheensä. Silti hän sanoo, ettei häntä jälkikäteen harmita. Monet ratkaisuista ovat sellaisia, jotka on jo kuvausvaiheessa tajunnut kehnoiksi, mutta vaihtoehtojakaan ei ole ollut.
”Vasta muutaman ajan kuluttua voi suhtautua elokuvaan niin kuin tavallinen katsoja. Hirveän paljon tekemisen paine syö sitä kokemusta ja on vaikea suhtautua objektiivisesti. Tietysti vanhempana on oppinut suhtautumaan niin, ettei yöunet mene.”
Kuvaajan leipä on murusina maailmalla, ja niinpä Sohlbergkin on tehnyt lukuisan määrän mainospaloja. Siinäkin sukupolvenvaihdos alkaa näkyä, sillä vielä muutama vuosi sitten hän kuvasi muutaman reklaamin vuodessa, mutta nyttemmin meno on hiljentynyt.
”Mainosohjaajat ovat niin nuorta väkeä, että ikäkynnys nousee ja harva enää kyselee tällaisen vanhuksen perään”, Sohlberg myhäilee.
Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan nimenomaan pitkien elokuvien kuvaajana, ja Sohlbergin filmografia onkin vakuuttava. Listalta löytyy Speden tuotantoja, Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu, Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää,Pekka Parikan Talvisota, Raimo O Niemen Poika ja ilves ja Matti Ijäksen Sokkotanssi.
Kuvaajan ja ohjaajan yhteistyö voi jatkua pitkäänkin. Kamera käy! -kirjassa Markku Pölönen muistelee, miten Sohlbergin tapaaminen sai hänet rentoutumaan ja unohtamaan pelkonsa elokuvan tekemisestä. Parivaljakon yhteistyö alkoi Onnen maasta vuonna 1993 ja jatkui kymmenen vuotta, Koirankynnen leikkaajaan saakka. Viimeisestä hän sai myös yhdessä Keisarikunnan kanssa kaikkien aikojen ensimmäisen elokuvataiteen Finlandia-palkinnon.
”Jos ohjaaja ja kuvaaja ovat yhteensopivia, se poikii monesti jatkoa”, Sohlberg selittää.
”Yleensä ohjaajat käyttää aika pitkälle samoja kuvaajia elokuvasta toiseen, koska se helpottaa elämistä, kun on taustaa takana ja ymmärretään asioita myös rivien välistä.”
Suosikkiohjaajia löytyykin useampi kuin yksi. Pölönen, Ijäs, Niemi ja Honkasalo kuuluvat kaikki listaan.
”Niitä elokuvia on paha panna järjestykseen, olivat niin hienoja juttuja ja hienoja työkumppanuksia. Täytyy olla kiitollinen, että on saanut tehdä niin hyvien ohjaajien kanssa töitä.”
