187: Ride or Die (PS2, Xbox)

Syksy tietää joulun peliruuhkan alkua. Kaikki vähänkään julkaisukelpoiset pelit lyödään markkinoille siinä toivossa, että joku onneton löytää ne aattopäivänä kuusensa alta. Taattuihin pyhänpilaajiin kuuluu myös Ubisoftin uusi huristelupeli, 187: Ride or Die.

187: Ride or Die on kuin pelimaailman huonoimpien piirteiden läpileikkaus DVD:lle painettuna. Itse perusidea on apinoitu suoraan huippusuositusta Burnout-sarjasta ja on käytännöllisesti katsoen samanlaista laitonta katurallia, tosin sillä erolla, että hauskuus ja pelattavuus unohtuivat. Näiden tilalle on lapioitu ämpärikaupalla vähäpukeisia pimuja, muka rankoilla asenteilla varustettuja, tummaihoisia katukorstoja ja huonoa rap-musiikkia. Kuka kaipaa omaperäisiä ideoita, kun helpommallakin pääsee?

Pelissä ajetaan pienillä ja ahtailla katuradoilla kilpaa viritettyjen, Pimp My Ride -henkisten autojen kanssa. Koska radalle mahtuu viisi muutakin asennevammaista, heidän kouluttamistaan varten on mukaan lyöty valikoima erilaisia aseita pistooleista rynnäkkökivääreihin. Erikoiskisoissa saa käyttöönsä myös telamiinojen kaltaisia härpäkkeitä, mutta niiden käyttö on melko harvassa. Aseet eivät eroa toisistaan kuin kosmeettisesti, sillä ne kaikki ovat aivan naurettavan tehottomia.

Turhauttavana suunnittelumokana 187: Ride or Die ei tunne muita mahdollisuuksia kuin kärkisijan. Uratilan erilaisista skenaarioista huolimatta vain voitto riittää pelin etenemiseen. Toki tällaiset kerrasta poikki -kilpailut ovat välillä jännittäviä, mutta pitemmän päälle hommasta jää suuhun vain paha maku. Muutamaan otteeseen uratila suorastaan repäisee ja heittää pelaajan eteen hauskojakin tehtäviä, kuten Speed-elokuvaa kovasti muistuttavan vauhtirallin. Piristysruiskeet ovat vain aivan liian harvalukuisia.

Niin kovin väsynyttä

Vielä itseään toistavia tehtäviä pahempi moka on pelin puolivillainen toteutus. Kaikki on jotenkin turhan suttuista ja pientä, joten kisat menevät epätoivoisen silmien tihristelyn merkeissä. Kurvit erottuvat vasta viime hetkillä, joten reaktioajat jäävät pieniksi ja betoniesteet tulevat tutuiksi. Ainoa tie kunnon tuloksiin on opetella kaikki pelin radat ulkoa. Tämä ei toisaalta ole edes vaikeaa, sillä valikoima on onnettoman pieni ja samoja kulmia ajetaan ympäri kerran toisensa jälkeen.

Koko kauhean komeuden kruunaa perustason graafinen toteutus. Ruudunpäivitys on tiukimpia tilanteita lukuun ottamatta vikkelää, mutta syy löytyy vaatimattomasta ulkoasusta. Jos tarjolla on vain eilispäivän eväitä, ne olisi ainakin ollut syytä pakata näyttävään pakettiin.

187: Ride or Die on oppikirjaesimerkki pelaajien älykkyyden aliarvioinnista. Koko touhusta paistaa läpi markkinointiosaston jätkien paha kosketus. Pelillä ei ole mitään omaperäistä tai kiinnostavaa tarjottavaa, joten sitä yritetään myydä runsaan kiroilun ja niukan vaatetuksen kautta. Mikäli väkivaltainen autohuristelu kiinnostaa, mikä tahansa Burnout-sarjan peli tekee saman asian niin paljon paremmin, ettei se edes enää naurata. 187: Ride or Die sopii korkeintaan pilalahjaksi.