Arvostelu: PlayStation 4:n odotettu Detroit: Become Human on kaikesta hyvästä huolimatta pieni pettymys

24.05.2018 15:00 | Tuukka Hämäläinen

Quantic Dreamin odotettu scifi-seikkailupeli panostaa tarinaan ja pelaajan valinnanvapauteen. Graafisesti näyttävä peli pitää hyvin otteessaan, mutta androidien ihmisyyttä käsittelevä kertomus ei lopulta tarjoa oikein mitään yllättävää.


Julkaisupäivä: 25.5.2018 / Tekijä: Quantic Dream / Julkaisija: Sony Interactive Entertainment / Pääkehittäjä: David Cage / Saatavilla: PlayStation 4 / Testattu: PlayStation 4 Pro / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: 10 tuntia (yksi läpipeluu)


Tarinavetoisista peleistä Heavy Rain (2010) ja Beyond: Two Souls (2013) tunnettu ranskalaisstudio Quantic Dream on viimein saanut valmiiksi uuden, kunnianhimoisen pelinsä Detroit: Become Human. PlayStation 4:n yksinoikeuspelissä seikkaillaan lähitulevaisuuden Detroitissa, jossa androideista on tullut osa arkipäivää ja yhteiskunta on murrostilassa.

Detroitin lupailtiin etukäteen painottavan pelaajan valinnanvapautta ja interaktiivista tarinaa, jossa pelihahmot voivat jopa kuolla ilman, että pelaaminen siihen päättyisi. Pelikokemus onkin parhaimmillaan vetoava ja pelimaailma erittäin kiehtova, mutta itse tarina ja hahmot jättävät valitettavasti vähän kylmäksi.

Jos on pelannut Quantic Dreamin edellisiä pelejä, tietää mitä Detroitilta voi odottaa: peli etenee kohtauksina, joihin pelaajilla on vaihtelevan verran vaikutusvaltaa. Useimmissa kohtauksissa pääsee liikkumaan jonkin verran vapaasti rajatulla pelialueella, ja hetkittäin pelaajan rooli on painella reaktionappeja tai valita vuorosanoja dialogissa. Jokaisen kohtauksen jälkeen pelaaja näkee myös vuokaavion, joka paljastaa hänen tekemänsä valinnat, ja näyttää lukittuina kaikki vaihtoehtoiset tarinalinjat. Tässä tilassa on mahdollista myös ladata aiempi checkpoint ja palata muuttamaan mieltään. Detroitia kuitenkin suositellaan pelattavaksi ensi kertaa palaamatta tapahtumissa taaksepäin.

Liikkuminen pelimaailmassa muistuttaa ohjaukseltaan monia muita kolmannen persoonan pelejä, mutta pelialueet ovat usein melko rajattuja ja eteneminen tapahtuu ennaltamäärätysti, vaikka vaihtoehtoja olisikin tarjolla. Edellisten Quantic Dreamin pelien tapaan myös Detroitissa eri toimintoja suoritetaan useimmista peleistä poikkeavilla tavoilla, eikä pelkästään X:ää hakkaamalla: oikeaa analogitattia voi esimerkiksi joutua kääntämään tietyllä tavalla tai painamaan useita nappeja yhtä aikaa ja pitämään niitä pohjassa.

Ohjausjärjestelmän nerokkuus on siinä, että tekemiään toimintoja joutuu miettimään pidempään, kun käskyt ovat muutakin kuin yhden napin painamista. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi maalataan taulua vetämällä sormella eri suuntiin DualShock 4:n kosketuspadilla. Tämä vahvistaa immersiota, eli pelimaailmaan uppoutumisen kokemusta. Se tekee myös toimintakohtauksissa reagoimisesta haastavampaa.

Teknisesti Detroit: Become Human toimii enimmäkseen oikein hyvin. Kameran ohjaaminen on hetkittäin kankeaa, etenkin sisätiloissa, mutta suuresta ongelmasta ei ole kysymys.

Kuten jo kuvista ja trailereistakin on käynyt ilmi, on Detroit myös todella kaunis. Erityisesti hahmomalleihin ja kasvoanimaatioihin on panostettu, mikä tekee pelihahmoista aidontuntuisia. Jotkin pelimaailman yksityiskohdat eivät ole samalla tasolla, mutta esimerkiksi valo- ja vesiefektit ovat upeita, ja pelin lähitulevaisuuden maailma tarjoaa monia visuaalisesti vaikuttavia hetkiä.

Detroit: Become Humanin keskiössä ovat sen hahmot ja tarina. Siksi onkin kurjaa, että kertomus ei lopulta tarjoa mitään erityisen omaperäistä. Detroit yrittää painia samalla areenalla kuin vaikkapa Blade Runner -elokuvat ja Westworld -tv-sarja, mutta vaikka sen maailma on kiehtova, ei siihen sijoitettu kertomus yllä lähellekään genren parhaimmistoa.

Vuoden 2038 Detroitiin sijoittuvan tarinan keskiössä on kolme androidia: edistynyt etsivä Connor (Bryan Dechart), taloudenhoitajaksi ostettu Kara (Valorie Curry), ja taidemaalarin yksityisavustajana toimiva Markus (Jesse Williams). Kaikki kolme törmäävät poikkeavuudeksi (deviancy) kutsuttuun ilmiöön, millä tarkoitetaan joillekin androideille kehittyviä, inhimillisiä tunteita.

Connor selvittää poikkeaviin liittyviä rikoksia, kun taas Kara ja Markus joutuvat molemmat jo alkumetreillä murtumispisteeseen, joka ajaa heidät pakomatkalle. Kara ottaa vastuulleen väkivaltaisen isänsä pahoinpitelemän pikkutytön Alicen, ja Markus taas ajautuu avainrooliin paenneiden androidien yhdyskunnassa.

Detroit: Become Humanin tarinasta on haastavaa kirjoittaa paljastamatta olennaisia tarinankäänteitä. Yleisellä tasolla voi kuitenkin todeta, että lupaavan alkupuolen jälkeen kertomus ei kanna läheskään yhtä hyvin. Peli tarjoaa parhaimmillaan vaikuttavia, intensiivisiä ja jopa koskettavia hetkiä, mutta välillä tarinan suunta tuntuu koko ajan liian selvältä, huolimatta pelaajan valinnoista.

Tapahtumat liikkuvat sen verran reipasta tahtia, että trilleri pitää otteessaan, mutta loppupuoliskolla valtaa masennus: tässäkö tämä oli? Kun suuret käänteet ja tulevat kuviot arvaa jo alkupuolella, on noin kymmentuntisen tarinapelin läpäiseminen lopulta jo vähän puuduttavaa. Ei olisi täysin todenmukaista sanoa, että Detroitin tarina olisi liian tuttu tai moneen kertaan kerrottu. Se vain tuntuu ensimmäiseltä ja ilmeisimmältä tarinalta, joka tässä genressä ja pelimaailmassa tulisi mieleen kertoa.

Parasta Detroitissa on sen tulevaisuuskuva ja hyvin rakennettu maailma, josta avautuu lisää yksityiskohtia keskusteluiden, tv-lähetysten ja lehtiartikkeleiden kautta. Scifi-elementeistä huolimatta tulevaisuuskuva ei ole liian kaukana tosimaailmasta, etteivätkö sen synkät näkymät tuntuisi oikeasti painostavilta.

Peli on myös hienosti näytelty. Curryn ja Dechartin lisäksi esimerkiksi Aliensista (1986) tuttu Lance Henriksen, lukuisten tv- ja leffaroolien konkari Clancy Brown, sekä muutamat muutkin sivurooliessa nähtävät näyttelijät tekevät hyvää työtä. Greyn Anatomiasta parhaiten tunnettu Jesse Williams on roolissa vähän muita kankeampi, mutta ei siinä määrin, että se todella alkaisi häiritä.

Kertomus on myös valtaosin taitavasti käsikirjoitettu, vaikka välillä dialogissa sorrutaankin kuluneisiin fraaseihin. Räikein ongelma ovat kuitenkin pelin harvat ja kliseiset naishahmot.

Pelissä on käytännössä kaksi keskeisempää naishahmoa, jos pikkutyttö Alicea ei lasketa, ja nämä kaksi edustavat valtavirtafiktion yleisimpiä naishahmojen tyyppejä. Kara on suojeleva äitihahmo, ja Minka Kellyn esittämä North on loppupeleissä vain potentiaalinen rakastumisen kohde mieshahmolle. Muita useamman kohtauksen naishahmoja ei sitten oikeastaan olekaan, paitsi androideja avustava sivuhahmo Rose, joka on vähän freesimpi tapaus, vaikkakin lopulta tarinan kokonaisuuden kannalta lopulta aika tyhjänpäiväinen. Yhden läpipeluun perusteella sanoisin myös, että naishahmot ovat paitsi miehiä harvalukuisempia, myös passiivisempia ja vähemmän äänessä. Ei myöskään vaikuta siltä, että valinnoilla pystyisi tähän paljon vaikuttamaan.

Detroit: Become Humanin haarautuvaan kertomukseen sisältyy tietysti ajatus siitä, että sen voisi pelata moneen kertaan kokeillen aina eri valintoja. Kerran jälkeen täytyy kuitenkin myöntää, ettei toinen läpipeluu kauheasti innosta.

Pyrin pelatessani pitämään pelihahmot hengissä ja tekemään eettisesti kestäviä valintoja, enkä tunne valtavaa uteliaisuutta palata katsomaan, miten paljon kurjemmin tapahtumat olisivat voineet edetä. Vaikka Detroit tarjoaakin enemmän valinnanvapautta kuin Quantic Dreamin aiemmat pelit, ei tarina vieläkään vaikuta siltä, että se voisi kovin pitkälle poiketa jo kokemastani. Jos ymmärrän oikein, tulin kaikki kohtaukset nähneeksi, joten kyse olisi vain variaatiosta.

Tarjolla on myös vain kaksi vaikeusastetta, Casual ja Experienced, joista jälkimmäistä voi suositella varauksetta kaikille, joilla on yhtään enemmän pelikokemusta.

Pelin edetessä pelaaja ansaitsee myös kumulatiivisia pisteitä, joita voi käyttää Extras-valikosta esimerkiksi hahmomallien ja making of -videoiden avaamiseen. Nämä ovat kuitenkin kuriositeetteja, jotka tuskin valtaosaa pelaajista motivoivat. Irtohuomiona nostaisin esiin yksityiskohdan, josta ainakin itse pidin, nimittäin ”valikkoandroidi” Chloen. Kun pelin käynnistää ensi kertaa, opastaa tämä androidihahmo valitsemaan oikeat asetukset, mutta pelaajan ja Chloen suhde ei välttämättä jää tähän…

Viime kädessä Detroit: Become Humania ei voi kutsua huonoksi peliksi millään mittarilla, mutta etukäteen ja ensikosketuksen perusteella odotin siltä enemmän. Quantic Dream ja pääkehittäjä David Cage tarttuvat suuriin kysymyksiin osaamatta käsitellä niitä mitenkään omaperäisellä tavalla, ja lopputulos on pikemminkin viihdyttävää trilleriä kuin filosofista scifiä.

DETROIT: BECOME HUMAN

”Vuoden näyttävin scifi-peli ei tarjoa tarpeeksi syvyyttä, mutta viihdyttää ihan kivasti.”