Arvostelu: Disintegration ei ole mikään uusi Halo – Edes moninpeli ei pelasta kesän odotetuimpiin kuuluvaa räiskintää
Odotetusta Disintegrationista ei tullut halonhakkaajaa. Sen sijaan siitä tuli keskinkertaisuuden suossa räpiköivä tuotos, jonka pään pinnalle nostaa odottamattoman viihdyttävä moninpeli.
Julkaisupäivä: 16.6.2020
Studio: V1 Interactive
Julkaisija: Private Division & Take-Two Interactive
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 4 & Xbox One
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arviota varten: 14 tuntia
Mitä yhteistä on Halo-pelisarjan ensimmäisillä peleillä ja Disintegrationilla? Marcus Lehto. V1 Interactive -pelistudion perustanut Lehto oli mukana luomassa Halo-pelisarjaa ja sen Master Chief -keulahahmoa. Uuden pelin odotukset saattavat nousta tuolla historialla melkoisen korkealle. Ikävä kyllä Disintegration ei pysty ainakaan kättelyssä luomaan Halon kaltaista ilmiötä.
Disintegrationin taustatarina on kyllä varsin kiehtova. Siinä tuntemamme ihmiskunta on ajautunut ahtaalle Frost-nimisen pandemian levittyä. Selvitäkseen tältä tuholta ihmisaivoja ryhdyttiin siirtämään kyborgivartaloihin, että joku päivä aivot voitaisiin palauttaa takaisin takaisin lihaisaan vartaloonsa.
Pandemia ei ollut luonnonoikku tai vahinko, sillä sen laski liikkeelle evoluution seuraavaa askelta ajava globaali Rayonne-armeija, jonka tavoitteena on pitää harmaat aivosolut kyborgivartaloissaan ja eliminoida kaikki toisin ajattelevat.
Disintegrationissa pelaaja toimii Romer Shoal -nimisen kyborgin aivokanisterina, ohjastajana. Romer Shoal pakenee Rayonnen Iron Clouds -ilmalaivasta muutaman vastarintaliikkeen kyborgin kanssa. Lainsuojattomien joukko löytää ihmisen ylläpitämän tukikohdan, josta käsin alkaa kamppailu Rayonnea vastaan.
Tuota taustaa vasten Disintegrationin olettaisi olevan varsin tyypillinen roboräiskintä. Peli on kuitenkin genrerajoja rikkova, sillä se yhdistelee ensimmäisen persoonan räiskintää ja strategiaa. Tämän hybridin luomiseksi pelaaja istutetaan Gravcycle-kiiturin puikkoihin ja tekoälytoverit hoitavat nurmiporan tehtävät.
Mitään Sunzi-tason manöövereitä ei tarvitse juonia, sillä maajoukkojen käskyttäminen tapahtuu osoita-ja-klikkaa -menetelmällä. Maajoukoissa operoi tehtävästä riippuen kahdesta neljään kyborgia, ja varsinainen strategia syntyy heidän erikoiskykyjen hyödyntämisestä. Teräksisten nurmiporien erikoistaidoista löytyy mm. painekranaatteja, jotka pysäyttävät vihollisen hetkellisesti. Taistelemisen lisäksi maajoukot asettavat räjähteitä ja availevat kentistä löytyviä varaosakätköjä.
Toiminta on pääasiassa sujuvaa. Kiiturilla räiskiminen ja nurmiporien käskyttäminen on viihdyttävää paitsi tehtävien lopussa. Käytännössä jokaisen tehtävän ”loppukliimaksina” on se, että pelaajan niskaan heitetään kaikki mahdolliset viholliset ja vähän päälle. Vihollisia ilmestyy jokaiseen ilmansuuntaan ja touhu menee lievästi ilmaistuna kaoottiseksi. Tilanteen hallinta ja strategia jäävät taka-alalle, kun metalliperkele puskee päälle armotta.
Kyseenalaiset loppuhuipennukset voisi jättää omaan arvoonsa, jos tehtävät itsessään olisivat erilaisia. Näin ei kuitenkaan ole. Käytännössä jokainen tehtävä on toisinto edeltäjästään. Ainoa, mikä muuttuu, on kenttien maisemat, maajoukkojen kokoonpano ja kiiturin aseistus. Pelin loppupuolen tehtävissä olisi toivonut, että pelaaja olisi saanut päättää edes kiiturin aseistuksen.
Pelaajalle annetaan sentään mahdollisuus päivittää ja parannella kiituria ja maajoukkoja päivityspisteillä. Käytännössä päivitykset ovat hyökkäys- ja kestävyysarvojen kasvattamista paremmiksi. Päivittämiseen tarvitaan kentistä löytyviä parannuskittejä ja riittävää kokemustasoa. Parannuskittejä saa palkinnoksi suorittamalla erilaisia haasteita tehtävien aikana.
Kokemustasoa kasvatetaan Disintegrationissa eliminoiduista vihollisista saatavilla varaosapalasilla. Juju on siinä, että varaosapalaset pitää noukkia talteen nopeasti tai ne katoavat. Tämä pakottaa pelaajan syöksymään ryöstöretkelle vihollisten keskelle kesken taistelun, jos kokemuspisteistä välittää. Huomautettakoon, että tasonousut kuudennen kokemustason jälkeen ovat hyvin työläitä.
Pelin oudoin ja samalla irrallisin osuus on tehtävien väliin sijoitettu vapaa juoksentelu. Osiossa kuunnellaan muiden kyborgien monologeja ja otetaan vastaan haastetehtävät. Dialogi ei ole koskaan pahasta paitsi silloin, kun dialogi on turhaa liirumlaarumia. Odotin pelihahmojen taustoitusta ja sukellusta syvemmälle pelimaailmaan turhaan.
LUE MYÖS VAIHTOEHTOINEN NÄKEMYS DISINTEGRATIONISTA: Testasimme: Avaruusräiskintä Disintegrationin moninpeli vakuuttaa jo betavaiheessa
Kuten arvata saattaa, pelihahmoihin ei päässyt syntymään minkäänlaista sidettä. Pelaajan ohjastama Romer Shoal vaikutti enemmänkin selkärangattomalta jees-kyborgilta, joka tekee mitä muut käskevät. Illuusio vastarintaliikkeen keulahahmosta rikkoutui nopeasti ja perusteellisesti. Esimerkkiä olisi voinut ottaa vaikka Titanfall 2:n BT-7274 -titaanista, joka sekin oli ”robotti”, mutta muistettava.
Yksinpelin ollessa vähintäänkin pettymys, katse kääntyy moninpeliin.
Ikävä kyllä ennakko-odotukset eivät olleet järin korkealla, sillä moninpeliin pääsi tutustumaan aiemmin keväällä järjestetyssä betassa. Tuolloin jäin odottamaan yksinpeliä, joka pelastaisi kokonaisuuden. Kävikin niin, että moninpelistä tuli se pelastaja, joka pelasti sen, mitä pelastettavissa oli.
Moninpelissä pelaajat ottavat toisistaan mittaa kahdessa viiden hengen joukkueessa. Tarjolla on kolme pelimuotoa, jotka ovat Zone Control, Collector ja Retrieval.
Zone Control on tuttua kontrollipisteiden valtaamista ja puolustamista. Lisämausteena siinä on se, että kontrollipisteet saa vallattua ainoastaan maajoukoilla. Eli maajoukot ovat enemmän kuin tykinruokaa, ne ovat avain voittoon.
Retrievalissa hyökkäävän joukkueen tavoitteena on kuljettaa polttoainekenno raketille. Tässäkin tapauksessa maajoukot huolehtivat käytännön järjestelyistä. Ilman maajoukkoja kuljetus ei onnistu. Puolustavan osapuolen tehtävä on tietenkin estää kuljetukset. Retrieval on pelimuodoista kaikkein kaoottisin varsinkin silloin, kun taistelu siirtyy raketin laukaisualustan lähistölle, johon hyökkääjä lasteineen pyrkii.
Collector on tyylipuhdasta Team Deathmatchia, mutta siinäkin on oma jujunsa. Pisteitä saa poimimalla talteen eliminoitujen vihollisten aivokanisterit. Pelkkä lahtaaminen ei riitä, trofee pitää poimia talteen, että siitä on hyötyä joukkueelle.
Moninpelissä ohjattavakseen voi valita yhden yhdeksästä tiimistä. Jokaisella tiimillä on erilainen kattaus maajoukkoja niin määrällisesti kuin laadullisesti. Lisäksi kiiturit poikkeavat toisistaan ominaisuuksiltaan ja aseistukseltaan. Kiitureista löytyy paljon kuritusta kestäviä mörssäreitä, mutta myös kevyitä ja yllättävän raskaasti aseistettuja, leijuvia ”Pappa-Tuntureita”.
Ajan hengen mukaisesti tiimejä voi tuunata kosmeettisilla lisillä. Kosmetiikkaa saa lunastettua suorittamalla haastetehtäviä tai hankkimalla pelin sisäisiä krediittejä ostamalla niitä rahalla. Arvosteluversiossa hinnat vaikuttaisivat olevan hieman yläkanttiin, sillä 50 euron paketilla saa lunastettua kahdelle tiimille neljä erilaista väritystä.
Moninpelimittelöt olivat varsin viihdyttäviä. Jopa silloinkin, kun lopputuloksena oli oman tiimin tappio. Voitosta tapeltiin joka kerralla verenmaku suussa ja kyborgeja säästämättä. Oikeastaan ainoa hieman ärsyttävä seikka oli Retrieval-pelimuodossa se, että laukaisualustan ympärillä oli todella vähän tilaa. Jos vihollistiimi sai alueen haltuunsa, sitä oli miltei mahdotonta vallata takaisin.
Disintegrationin tekninen toteutus on vähintäänkin välttävällä tasolla. Mikään osa-alue ei erityisemmin loista, mutta ei myöskään laahaa. Grafiikoiltaan peli on mukiinmenevä. Ainoa sykähdyttävä hetki oli ihailla ukkosmyrskyn keskellä kelluvaa Iron Clouds -ilmalaivaa.
LUE MYÖS: Disintegrationin uudella trailerilla tutustutaan moninpelin pelimuotoihin
Tekoälytoverit ja viholliset toimivat pääasiassa fiksusti. Pienikokoiset viholliset hakeutuivat suojaan tulitaistelun alkaessa ja suurikokoiset rynnivät päälle, kuten kuuluukin. Omat nurmiporat palvelivat hyvin paitsi silloin, kun heille antaa kohdistetun hyökkäyksen käskyn. Tuolloin he rymistelevät vihollisen viereen hoitamaan homman loppuun vaikka asia hoituisi vain keskittämällä tulitus merkattuun kohteeseen.
Harmillisesti kovat odotukset Disintegrationin yksinpelin suhteen päätyivät romukoppaan. Elämyksellisen kampanjan sijaan saatiinkin hengetön kapinallistarina, joka ei onnistu sytyttämään missään vaiheessa. Moninpeli onnistuu nostamaan pelin pahimmasta suosta, mutta pelkän moninpelin perusteella Disintegrationia on vaikea lähteä suosittelemaan edes kesäpeliksi.
DISINTEGRATION
”Disintegration ei ole uusi Halo.”
