Uusimmat

Arvostelu: Downward Spiral: Horus Station kumartaa Dead Spacelle ja BioShockille – pelaajalle jää pyllistys painovoimattomassa tilassa

01.06.2018 20:40 Joonas Pikkarainen

Kotimainen scifi-seikkailupeli Downward Spiral: Horus Station vie pelaajat painottomaan ympäristöön, mutta ei onnistu vetämään puoleensa yksitoikkoisella sisällöllään.


Julkaisupäivä: 31.5.2018 / Tekijä: 3rd Eye Studios / Julkaisija: 3rd Eye Studios / Saatavilla (alustat): PC, PS4 / Testattu: PC / Pelaajia: 1-8 / Peliä pelattu arvostelua varten: 4 tuntia


Helsingissä majaileva pienehkö indie-studio 3rd Eye Studios käynnisti oman avaruussaagansa vuodentakaisella Downward Spiral: Prologuella, jossa studio esitteli omaa VR-osaamistaan painottomassa ympäristössä. Nyt vajaan tunnin mittainen johdanto saa noin nelituntisen jatkon nimeltä Downward Spiral: Horus Station, jossa sama osaaminen venytetään väkinäisesti pidemmäksi kokemukseksi. Aivan kuin tämä olisi koskaan toiminut missään kerrontamuodossa aiemmin?

Downward Spiral: Horus Station sysää pelaajat pahasti toimintahäiriöiselle avaruusasemalle ilman sen kummempaa pohjustusta. Tyylikeino on tekijöiltä tietoinen valinta, sillä tarinankerronta on annettu pelaajien käsiin. Aseman nurkkiin ei ole piilotettu kaiken avaavia lokikirjoja, eikä tehtävien välillä nähdä juuri lainkaan selventäviä välianimaatioita. Kaikki nojaa pelaajan omiin havaintoihin, mutta tämä edellyttäisi mielenkiintoista ympäristöä.

Ja Downward Spiral: Horus Station ei sellaista tarjoa.

Horus-asema on ympäristönä kyllä valtava, mutta sitä vaivaa paha identiteetin puute.

Jokainen käytävä, keskusalue ja huone ovat toistensa kopioita, joten lähes välittömästi ensi-innostuksen jälkeen pelaaja huomaa vain liitelevänsä haukotellen samankaltaisten harmaiden seinien ohitse kohti seuraavaa vihreänä vilkkuvaa päämäärää. Valtaosa muista ovista on lukittu, ja ne harvat avattavat – ja keskenään niin ikään identtiset – kaapistot ovat aina tyhjiä. Jotta ympäristöön nojaava tarinankerronta ylipäätään toimisi, se vaatisi panostusta varsinaiseen kenttäsuunnitteluun.

Horus Station päättää kerronnallisessa niukkuudessaan ohittaa myös tämän.

Myönnettäköön, että pelissä on muutamia vähän vihjailevampia ja etenkin loppupäässä suorastaan alleviivaavia kerronnallisia hetkiä, mutta nämä kohdat on laskettavissa muutamalla sormella. Valtaosassa kerroista näyttöpäätteisiin katsomalla takaisin tuijottaa se sama Horuksen silmä, joka on käytännössä 99-prosenttisesti kaikissa vielä toiminnassa olevissa monitoreissa. Tekijöiden kunnianhimot ovatkin olleet jossain BioShock- ja Dead Space -pelien kaltaisessa ympäristökerronnassa, mutta todellisuus edustaa täysin toista ääripäätä.

Varsinainen painottomuudessa liitely on sen sijaan toteutettu hyvin, mihin koko peli käytännössä nojaakin. Sisäinen nipottajani tosin paheksuu pelin karsittua fysiikanmallinnusta, joka ei ota huomiota aivan yksinkertaista liikemäärän säilymistä. Tästä huolimatta on perin harmillista, ettei ympäristö itsessään tarjoa syitä tutkimiseen, sillä leijailu on pohjimmiltaan mukavaa ja valtavirrasta poikkeavaa.

Pelaaja kulkee Downward Spiral: Horus Stationissa aluksi vain omien kätösten voimin seinästä toiseen, mutta juonen edetessä taskuun kertyy pari menoa vauhdittavaa vempainta. Laitteita ei tosin hyödynnetä sen kummemmin esimerkiksi ongelmanratkonnassa, vaan ne ainoastaan nopeuttavat etenemistä seuraavaan etappiin.

Sama hyödyttömyys jatkuu osin pelin asevalikoimaan.

Erilaisia aseita tarttuu matkan varrella mukaan kourallinen, mutta vihollisia on hädin tuskin kolmea erilaista. Eivätkä ne vaadi juuri muuta kuin ampumista. Painottomuus tuo toki oman leimansa räiskintään, mutta tekijät eivät oikein hyödynnä tätä elementtiä kunnolla. Vihollistekoälyn sijaan suurin ongelma onkin lähinnä ylipäätään vihollisten näkeminen tummista ympäristöistä.

Räiskimisen ohella Downward Spiral: Horus Station sisältää myös pientä ongelmanratkontaa, joka seuraa pelin muuta tuotantoa olemalla ensinnäkin äärettömän yksitoikkoisia ja toisekseen toistensa hiilikopioita. Käytännössä ”ongelmat” ovat kahden vivun samanaikaista vetämistä ja monimutkaisimmillaan vilkkuvien valojen painamista oikeassa järjestyksessä, mikä käy tylsäksi välittömästi.

Hieman huvittavasti kaksinpelattavaksi rakennetuista pähkinöistä valtaosa on ratkaistavissa lisäksi täysin yksin.

Sisäänrakennettu kaksinpeli ei siis lopulta tarjoa mitään ihmeellistä, eikä siitä ole oikeastaan mitään hyötyäkään. Toki pelin kuin pelin pelaa mieluusti aina seurassa, mutta Horus Station ei sen kummemmin hyödynnä kaksinpeluun etuja esimerkiksi juuri ongelmanratkonnassaan. Toki taistelut muuttuvat aavistuksen helpommiksi, kun toinen voi esimerkiksi lamaannuttaa viholliset toiselle liikkumattomiksi kohteiksi.

Yhdessä pelattavan kampanjan ohella Downward Spiral: Horus Station tarjoaa myös kahdeksan pelaajan tappomatsit sekä Horde-tilan, jossa räiskitään aalloittain päällekäyviä vihollisia. Ennen virallista julkaisua pelaajamäärät olivat odotetusti olemattomat, mutta peluukerrat eivät nyt jättäneet mitään suurta hinkua tahkota verkkomatseja sen enempää. Verkkopuoli kaipaa myös pikaista tasapainopäivitystä, sillä yksi automaattisesti kohteisiin lukittuva ase on vähän turhan ylivoimainen valtavissa areenoissa.

Eräs peliä hieman pelastava tekijä on varmasti sen VR-mahdollisuus, jota tätä arvostelua varten ei päästy testaamaan. Painoton ympäristö ja siinä liikkuminen ovat varmasti omiaan virtuaaliympäristöön, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että kaikki muu Downward Spiral: Horus Stationissa on suorastaan kuolettavan tylsää puurtamista.

Siinä mielessä helsinkiläisstudion uutuusteos tuntuukin kovin tyypilliseltä VR-peliltä ilman kunnollista sisältöä.

 

DOWNWARD SPIRAL: HORUS STATION

”Painottomuus ei pelasta Downward Spiral: Horus Stationia vajoamasta unohdettavien nimikkeiden joukkoon.”