Ennen paluuta Jurassic Parkiin: Perusteellinen katsaus Steven Spielbergin dinosauruselokuviin

Jurassic World avataan Suomessa 12. kesäkuuta. Ennen Jurassic Park -elokuvasarjan neljättä osaa tutkimme, miten dinosauruspuisto sai alkunsa reilut kaksi vuosikymmentä sitten ja mitä siitä seurasi.

Steven Spielbergin ohjaama Jurassic Park (1993) on kiistatta yksi elokuvahistorian merkkiteoksia. Se oli ilmestyessään erikoistehosteiden riemuvoitto, joka piti neljä vuotta hallussaan kaikkien aikojen tuottoisimman elokuvan titteliä. Titanic syrjäytti sen vuonna 1997, mutta Jurassic Park on vielä tänäkin päivänä kaikkien aikojen 14. tuottoisin elokuva.

Leffa poiki vääjäämättä myös jatko-osia, joista ensimmäinen The Lost World – Jurassic Park (1997) perustui alkuperäisen tavoin Michael Crichtonin romaaniin, vaikkakin löyhästi. Jurassic Park III seurasi vuonna (2001), ja sarjan neljäs osa Jurassic World ilmestyy kesäkuussa, 14 vuoden tauon jälkeen.

Alkuperäinen Jurassic Park kertoo nimensä mukaisesti Jurassic Parkin puistosta, jonne miljonääri John Hammond (Richard Attenborough) on InGen-geenitekniikkayhtiönsä avulla luonut geneettisesti suunniteltuja dinosauruksia fossiloituneesta DNA:sta. Valtavan teemapuiston ollessa valmistumisen kynnyksellä tapahtuu kuitenkin onnettomuus, jonka vuoksi sijoittajat huolestuvat puiston turvallisuudesta.

Hammond joutuu kokoamaan asiantuntijoiden joukon arvioimaan puiston turvallisuutta. Paikalle kutsutaan paleontologi Alan Grant (Sam Neill), paleobotanisti Ellie Sattler (Laura Dern), sekä kaaosteoriaan erikoistunut matemaatikko Ian Malcolm (Jeff Goldblum). Samaan aikaan kilpaileva geenitekniikkayritys lahjoo kuitenkin turvallisuusvastaava Dennis Nedryn (Wayne Knight) varastamaan puistosta dinosaurusten alkiot, jonka tehdäkseen hän sulkee puiston turvajärjestelmät, ja dinosaurukset pääsevät vapaiksi keskellä trooppista myrskyä.

CGI:n ja robotiikan taivaallinen avioliitto

Jurassic Park tullaan aina muistamaan ensisijaisesti erikoistehosteistaan. Elokuvaan valmistauduttiin vuosia, sillä Universal oli ostanut Michael Crichtonin kirjan elokuvaoikeudet Spielbergille jo ennen sen julkaisua. Crichton selitti ideansa ohjaajalle heidän tehdessä yhteistyötä toisessa projektissa. Kirjan ja elokuvan suuria eroja selittää sekin, että Spielberg hahmotteli monia kohtauksia ilmeisesti jo ennen kuin kirjaa oli edes kirjoitettu.

Steven Spielberg oli luonnollinen ohjaaja Jurassic Parkille, sillä miehellä oli takanaan paitsi seikkailua (Indiana Jones -leffat, 1981-1989) ja scifiä (Kolmannen asteen yhteys, 1977), myös ensimmäiseksi blockbusteriksi tituleerattu Tappajahai (1975). Elokuvaoikeuksia tavoittelivat myös Warner Bros. Tim Burtonille ja 20th Century Fox Gremlins-ohjaaja Joe Dantelle. Voidaan varmuudella sanoa, että elokuvahistoria näyttäisi tällä hetkellä aika erilaiselta, jos Burton olisikin Batman Returnsin (1992) sijaan päässyt ohjaamaan Jurassic Parkia.

Lähtökohta  Jurassic Parkin tuotannolle oli dinosaurusten toteuttaminen, sillä jos dinosaurukset eivät vakuuttaisi, koko leffa menettäisi uskottavuutensa. Lähikuvissa nähtävät dinosaurukset oli alusta alkaen tarkoitus toteuttaa robotiikalla, josta vastasi tehostemestari Stan Winston. Winston oli jo tulloin kuuluisa, sillä hänet tunnettiin muun muassa The Thingin (1982) ja Predatorin (1987) efektimiehenä. Ensimmäisen neljästä Oscar-pystistään Winston sai Aliensista (1986), joten häntä voi pitää alansa huippuosaajana.

Kokonaiset dinosaurukset sen sijaan aiottiin pitkään toteuttaa stop motion -animaation kehittyneemmällä muodolla go motionilla, joka mahdollisti lähes aidon liikkeen sumeutumisen (”motion blur”). Lopullisetkaan koekuvaukset eivät kuitenkaan vakuuttaneet Spielbergiä. Ratkaisu löytyi, kun Industrial Light & Magicin Dennis Muren onnistui todistamaan skeptiselle ohjaajalle, että dinosaurukset voitaisiin toteuttaa kokonaan tietokoneella.

Ennen Jurassic Parkia CGI-tekniikalla ei oltu yritetty tehdä realistisia, elävännäköisiä hahmoja. Esimerkiksi Terminator 2:n (1991) T-1000 näytti tehosteissa nestämäiseltä metallilta. Lisäksi Spielberg nosti vaatimustasoa, sillä hänelle Jurassic Parkin dinosaurukset eivät olleet hirviöitä, vaan eläimiä. Tekijät perehtyivätkin läheisesti eläinten liikkumiseen ja ääntelyyn luodakseen mahdollisimman uskottavan lopputuloksen.

Jurassic Parkia tehdessä kehitettiin täysin uutta tehostetekniikkaa samaan tapaan kuin vaikkapa The Matrixin (1999) tai Avatarin (2009) kohdalla. On kuitenkin hämmentävää, kuinka hyvältä elokuvan dinosaurukset vieläkin näyttävät. Matrixin efektit näyttävät jo vanhentuneilta, mutta Jurassic Park on muutamaa otosta lukuunottamatta yhä todella komeaa katsottavaa. Päivänvalossa näkyvät CGI-luomukset ovat aavistuksen liian haaleita ja taustastaan irrallisia, mutta etenkin hämärässä kaikki näyttää hyvältä. Kohtaus, jossa tyrannosaurus astuu ulos aitauksestaan on ehkä komeinta, mitä valkokankaalla on koskaan nähty.

Älykkään seikkailun simppelit jatko-osat

Jälkikäteen tarkasteltuna Jurassic Park on myös hämmästyttävän älykäs elokuva, joka ei jää pelkäksi erikoistehosteilla mehusteluksi. Itseasiassa efektien vaikeudesta ja hinnasta johtuen dinosauruskohtauksia on lopulta verrattaen vähän, mikä antaa niille sitäkin enemmän painoarvoa.

Elokuvan tarinaa ilmeisesti kritisoitiin sen ilmestyessä, mutta lopulta asetelma on monimutkaisempi ja uskottavampi kuin useimmissa muissa scifi-seikkailuissa. Spielbergin ohjauksessa on rauhallisuutta, joka antaa aikaa ja tilaa niin hahmoille kuin pitkille dialogikohtauksille, mikä on genressä (ainakin nykyään) melko harvinaista.

Jurassic Parkin hyvät ominaisuudet korostuvat erityisesti verrattaessa jatko-osiin. The Lost Worldin asetelma on paljon yksinkertaisempi kuin edeltäjänsä: Toisella saarella Isla Sornalla on dinosaurusten tuotantolaitos, jonka eläimet ovat villiintyneet ja elävät näennäisessä luonnontilassa. John Hammond kuitenkin menettää InGenin hallinnan ja yhtiön nuorempi polvi pääsee toistamaan Jurassic Parkin virheet, ellei dinosaurusten olemassaolosta tehdä julkista tietoa. Tätä kautta saadaan saarelle vastahakoinen Ian Malcolm, sekä joukko uusia hahmoja.

Sivumennen sanoen jatko-osan juonikuviossa olisi paljon enemmän järkeä, jos pääosassa olisi jälleen Alan Grant. Miksi Hammond haluaisi lähettää dinosauruksia dokumentoimaan matemaatikon, joka lähtökohtaisesti inhoaa koko aihetta? Tuskinpa Jurassic Parkista hengissä selviytyminen antaa hänelle mitään erityistä asiantuntemusta aiheeseen.

The Lost Worldissa painotus on toiminnalla, ja jatko-osille tyypilliseen tapaan kaikkea on enemmän ja kaikki on isompaa. Dinosauruksia on lauma, tyrannosauruksia kaksi ja ruumislukukin moninkertaistuu.

Toinen osa on kuitenkin kelpo seikkailuviihdettä, etenkin verrattuna Jurassic Park III:een. Voidaan varmaankin sanoa, että tässä on syy siihen, miksi uutta jatko-osaa on saatu odottaa 14 vuotta. Leffan tuotot jäivätkin selvästi edeltäjiään pienemmiksi, Yhdysvaltain ulkopuolella alle puoleen The Lost Worldista.

Jurassic Park III käyttää yksinkertaisinta mahdollista keinoa saada Alan Grant uudelleen dinosaurussaarelle, eikä leffassa paljon mitään muuta juonta olekaan. William H. Macyn ja Téa Leonin esittämä (tautisen ärsyttävä) pariskunta huijaa Grantin mukaan epätoivoiselle retkelle pelastamaan poikaansa, joka katosi riippuliitoreissulla edesvastuuttoman isäpuolensa kanssa. Siinä se tarina onkin.

Loppuelokuva paetaan dinosauruksia, jotka näyttävät CGI-kohtauksissa vieläkin ihan hyviltä, mutta robotiikan osalta elokuva jää kauas edeltäjistään. Hankala uskoa, että elokuvan budjetti oli itseasiassa 20 miljoonaa suurempi (93 miljoonaa) kuin The Lost Worldin, sillä elokuvassa on paljon pienemmän puitteet, vähemmän näyttelijöitä ja lavasteita, ja kaikki näyttää halvemmalta. Ehkäpä lisämiljoonat käytettiin markkinointiin.

Joe Johnstonin ohjaamaa Jurassic Park III:a on helppo haukkua, mutta nettikriitikko Nostalgia Critic on muotoillut myös kiinnostavan puolustuksen elokuvalle. Koska JP III on lyhyt ja puolivillaisesti toteutettu, se muistuttaa enemmän b-leffaa, jolloin sen heikkoudet on helpompi sietää. Eli leffa on ikään kuin itsetietoisen turha, joten se ei yritäkään yltää edeltäjänsä tasolle, toisin kuin The Lost World. Ehkäpä elokuvaa on tosiaan tehty pilke silmäkulmassa.

Geeniteknologiaa ja kaljuja raptoreita

Jurassic Park ei ole vain ”scifiä” siinä mielessä kuin mikä tahansa avaruusseikkailu tai maailmanloppuelokuva luokitellaan scifiksi. Jurassic Park on sananmukaisesti tieteisfiktiota, minkä juuret ovat tietysti Michael Crichtonin tavassa kirjoittaa huolelliseen taustatutkimukseen perustuvia teknotrillereitä. Tiede näytteli keskeistä roolia sekä tarinassa että sen toteutuksessa, kloonaushypoteesista dinosaurusten ulkonäköön.

Jurassic Parkin kohdalla jaksetaan aina huomauttaa, että sen esittämä, kloonaukseen perustuva tapa kehittää dinosaurukset on mahdoton. Näin epäilemättä onkin, mutta se ei nähdäkseni vie mitään pois tarinasta. Useimmilta katsojilta puhe geeniteknologiasta menee joka tapauksessa niin reilusti yli hilseen, että olisi melkoinen väite todeta tämän jollakin tapaa horjuttavan leffan uskottavuutta. Lisäksi tiedämme, että kloonaushypoteesi on mahdoton vain siksi, että näin mediassa on kerrottu.

Kuinka moni osaa oikeasti selittää, miksi?

Paljon mielenkiintoisempaa on tieteen rooli dinosaurusten esittämisessä. Kaikissa kolmessa Jurassic Park -elokuvassa käytettiin tiedeneuvojana paleontologi Jack Horneria, jonka mielipiteeseen luotettiin siinä, miltä dinosaurukset näyttivät ja kuinka ne käyttäytyivät. Näin uskottiin saatavan parasta mahdollista tietoa.

Tiede ei kuitenkaan ole monoliittinen kokonaisuus, joka sisältäisi vain kaikkien hyväksymiä mielipiteitä. Itseasiassa monet Hornerin leffoihin tuomat ”faktat” olivat (ja ovat) erittäin kiistanalaisia. Näihin kuului dinosaurusten tasalämpöisyys ja laumakäyttäytyminen, tyrannosauruksen hoivavietti, sekä velociraptoreiden kehittynyt kommunikaatio. Näistä asioista ei ollut yksimielisyyttä, mutta sitä eivät varmaankaan tienneet kaikki tekijätkään, saati katsojat.

Elokuvien ja tieteen suhdetta tutkivan David A. Kirbyn mukaan Horner käytti Jurassic Parkia apunaan argumentoidessaan omia näkemyksiään. Kaiken lisäksi tämä on erittäin tyypillistä käytöstä elokuvien tiedeneuvojilta, ja oikeastaan aika järkeenkäypää. Jos elokuvan tekijät kysyvät neuvojalta, kuinka toteuttaisimme tämän-ja-tämän asian, miksi ihmeessä hän antaisi muun kuin oman mielipiteensä asiaan. Muu tiedeyhteisö vastasi Hornerin koulukunnalle sitten lukuisissa kritiikeissä elokuvan ilmestyttyä.

Jurassic Worldin kohdalla keskustelu velloo muun muassa höyhenpeitteessä. Pitäisikö elokuvasarjan lisätä sulkia dinosauruksille vain siksi, että populaarimediassa levinneen näkemyksen mukaan niillä saattoi sulkia olla? Ja kuinka varmasta tiedosta onkaan kyse?

Koska en tunne tämän alan tutkimusta, kysyin Helsingin yliopiston paleontologi Mikko K. Haaramolta. Hänen mukaansa tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että kaikilla kehittyneillä petodinosauruksilla oli mahdollisuus höyhenten olemassaoloon, mutta koko totuus on monimutkaisempi.

– Höyhenten olemassaoloon jollakin tietyllä lajilla vaikuttavat monet muutkin asiat, kuin geneettinen potentiaali kehittää höyheniä. Esimerkiksi nykynisäkkäiden suurilta lajeilta, kuten norsuilta ja sarvikuonoilta puuttuu karvapeite, sillä ne elävät subtropiikissa tai tropiikissa. Sen sijaan arktisella ja lauhkealla vyöhykkeellä eläneillä norsu- sarvikuonolajeilla oli niilläkin karvat. Nykyisellä intiannorsulla on poikasena edelleen karvapeite, joka iän myötä harvenee ja katoaa.

– Yleisesti pienillä, kehittyneillä petodinosauruslajeilla voidaan olettaa olleen höyhenet, vaikka niitä ei olisi säilynytkään. Jurassic Parkissa raptoreilla olisi siis pitänyt nykytiedon valossa olla höyhenet, samoin Gallimimuksilla.

Haaramo keksii kuitenkin oikopäätä selityksen, joka höyhenten puuttumiselle.

– Elokuvassa voidaan ehkä vedota siihen, että hypoteettinen dinogeenistön korjaus- ja kloonausmetodi ei ole pystynyt palauttamaan höyhenten rakentumisesta vastaavaa geenistöä.

Yksi mielenkiintoinen ja usein sivuutettu tosiasia onkin se, etteivät Jurassic Parkin dinosaurukset ole dinosauruksia täysin puhtaassa mielessä. Elokuvan mukaan dinosaurusten DNA:ta täydennettiin sammakoiden DNA:lla, mikä mahdollisti ensimmäisen osan olennaisen käänteen: Dinosaurukset pystyivätkin tiettyjen sammakkolajien tapaan muuttamaan sukupuoltaan ja lisääntymään.

Alan Grant ei ole kaukana totuudesta todetessaan Jurassic Park III:n  alussa: ”John Hammondin ja InGenin luomukset ovat teemapuistohirviöitä. Eivät enempää, eivätkä vähempää.”

Ehkäpä mielenkiintoisinta on kuitenkin, että Jurassic Parkin kohdalla tieteestä jaksetaan vääntää kättä, samaan tapaan kuin Interstellarin (2014) tapauksessa. Se on sinänsä absurdia, että puhumme kuitenkin fiktiivisistä tarinoista. Tämä johtuu osin jo siitä, että media käsittelee runsaasti elokuvien esittelemiä, ajankohtaisia tiedeaiheita.

Mutta ehkäpä molemmissa tapauksissa päästiin myös niin lähelle todenmukaisuutta, että aloimme vaatia elokuvilta täydellistä realismia. Vaikka vaatimus on mahdoton, voi tätä pitää saavutuksena elokuvan kannalta. Jurassic Park onnistui esittämään itsensä niin vakavasti, että aloimme melkein uskoa siihen.

Teksti: Tuukka Hämäläinen