Arvostelu: Hugo hurmaa varmalla otteellaan

Alkuperäisnimi: Hugo
Ensi-ilta: 17.2.2012
Ohjaaja: Martin Scorsese
Käsikirjoittaja: John Logan
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloe Grace Moretz, Jude Law, Emily Mortimer, Christopher Lee, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Ray Winstone, Helen McCrory , Richard Griffiths, Frances de la Tour, Michael Stuhlbarg
Elokuvan pituus: 126 minuuttia
Ikäraja: K7
Elokuvan kotisivu: www.hugoelokuva.fi

Martin Scorsese, tuo legendaarinen Yhdysvaltain synkän puolen kuvaaja, otti ja tempaisi tehdä lastenelokuvan. Mitä ihmettä? Siskot, veljet – ei hätää. Kaikki on hyvin, tai itse asiassa paremmin kuin hyvin. Hugo on erinomainen.

Brian Selznickin kirjaan perustuva Hugo on nimittäin sellainen lastenelokuva, joka toimii yhtä hyvin kaikenikäisille katsojille. Se ei ole lattealla tavalla lapsenomainen eikä siihen ole rakennettu aikuisille tarkoitettua toista tasoa, kuten Shrekin tyyppisissä animaatioelokuvissa on ollut tapana. Ei, kyse on yksinkertaisesti siitä, että Hugon tarina on ikiaikainen ja se on kerrottu hyvin.

Nimihenkilö Hugo Cabret (Asa Butterfield) on poika, jonka 1930-luvun kova maailma on töninyt majailemaan Pariisin Gare Montparnasse -rautatieasemalla. Hän piiloutuu muiden katseilta ja huolehtii siitä, että kellot ovat ajassa, koska se on ainoa asia, joka yhdistää hänet edelliseen elämäänsä. 

Samalla asemalla työskentelee myös yrmy Papa Georges (Ben Kingsley) ja kolmantena kuvioon kuuluu nuori Isabelle (Chloe Grace Moretz), joka pursuu elämäniloa ja puhuu niin suurilla sanoilla, että aikuiset menevät hämilleen. He ovat kukin omalla tavallaan yksinäisiä ja rikkinäisiä, heikompia yhdessä kuin erikseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole traaginen tarina, vaan sellainen ihmisyyden ylistys, jossa vanhat miehet lahjoittavat yllättäen kirjoja orpopojille. 

Käsikirjoittaja John Logan on sitonut kolmikon kohtalosta vyyhden, joka vaikuttaa ylittämättömän vaikealta mutta on silti sekä ilmeinen että vääjäämätön, siis tarina parhaasta päästä. Scorsese on ohjannut sen huolellisesti niin, että asiat paljastuvat mahdollisimman usein toiminnan kautta eikä missään vaiheessa yksikään osa-alue valtaa huomiota liian pitkäksi aikaa. Silti elokuva liikkuu koko ajan eteenpäin. 

Liike on kuvainnollista ja konkreettista. Heti alussa nähdään pitkä tietokoneavusteinen kamera-ajo, joka alkaa rautatieaseman yläpuolelta ja päättyy kellotauluun, jonka takana Hugo piileskelee. Samalla katsoja pääsee maistelemaan 3d-efektiä, jota käytetään harkiten ja humoristisesti: asemavahtina poukkoilevan Sacha Baron Cohenin nenä tuntuu yhdessä vaiheessa tunkeutuvan ulos valkokankaalta ja suoraan katsojien syliin.

Ennen kaikkea Hugo on täynnä viittauksia elokuvan alkuvuosiin. Sen mittaan nähdään otteita Lloydin, Keatonin, Chaplinin,  Méliès’n, Lumièren veljesten ja ties kenen muun elokuvista. Yhdessä vaiheessa plärätään Hugon muistivihkoa, jolloin sen nurkkaan piirretty hahmo näyttää liikkuvan – siis alkeellista animaatioelokuvaa. ”Tunnistaisin projektorin äänen missä tahansa”, todetaan myöhemmin.

Koska tiedämme, että Scorsese perusti vanhojen elokuvien säilyttämiseen ja restaurointiin keskittyneen World Cinema -säätiön vuonna 1990, on Hugossa voimakas henkilökohtaisen vetoomuksen tuntu. Katsokaa ja ymmärtäkää, hän sanoo, elokuva yhdistää meitä kaikkia eikä ole koskaan liian myöhäistä puolustaa sitä. Se saattaisi tuntua saarnaavalta, mutta herra Scorsese on vilpittömän tuntuinen, kuin pikkupoika. Miten sellaista voisi olla rakastamatta?

Teksti: Olli Sulopuisto