Arvostelu: Kung Fu Panda 3 pistää epäilemään nykylasten aivotoimintaa

Ensi-ilta: 18.3.2016
Alkuperäisnimi: Kung Fu Panda 3
Ohjaus: Alessandro Carloni & Jennifer Yuh
Käsikirjoitus: Jonathan Aibel & Glenn Berger
Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, J.K. Simmons, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, Lucy Liu… / Tuomas Uusitalo, Jarmo Koski, Sasu Moilanen, Matleena Kuusniemi, Ismo Kallio…
Pituus: 95 minuuttia
Ikäraja: K7
Idea: Vain kung fu panda Po voi pelastaa pandakylän vihollisen hyökkäykseltä.
Arvostelija: Martta Kaukonen

Kung Fu Panda 3 liputtaa epäkonservatiivisen perhemallin puolesta.

Laiskanpulskea ja hieman yksinkertainen panda Po (Jack Black) valloitti lapsikatsojat niin perin pohjin, että otuksen seikkailuista on tehty jo kolmas animaatio. Hölmöläinen on tähän asti luullut Ping-hanhea biologiseksi isäkseen. Yllätys onkin suuri, kun Pon kotikylään vaeltaa hyvin paljon häntä itseään muistuttava panda Li Shan. Pingin ei auta muuta kuin tunnustaa Polle adoptoineensa tämän.

Aku Ankallakin on epäkonservatiivinen perhe, mutta koska Suomessa homomiehet eivät saa vieläkään adoptoida lapsia, erilaisten perhemallien esitteleminen taaperoille on yhä ihan paikallaan.

Isät ja poika matkustavat salaiseen laaksoon, jossa pandat piileskelevät. Heitä uhkaa mestari Oogwayn entinen ystävä Kai, joka on juuri palannut henkimaailmasta ja hautoo kostoa. Mestari Shifun kauhuksi ainoastaan iso lihava panda Po voi nujertaa Kain. Mutta eihän pullero toki yksin selviä, vaan apuun tarvitaan Hurja kungfumestariviisikko Tiikeritär, Apina, Kurki, Kyy ja Mantis sekä koko kylän väki, isukeista puhumattakaan. Jokaisella on jokin taito, jota tarvitaan taistelussa, olipa se sitten mäen alas kieriminen tai nuudelien ahmiminen. Väitetäänhän sitä, että treenaamalla mitä hyvänsä taitoa 10 000 tunnin ajan ihmisestä tulee virtuoosi. Niinpä Po kouluttaa joukkojaan tuntikaupalla Kain hyökkäystä odotellessa.

Ja näin Po viimein lunastaa lupaukset ja muuttuu Lohikäärmesoturiksi.

Kung Fu Panda 3 yhdistelee villisti yritysvalmentajien saarnoja, mindfullnessia, self help -oppaita, erään hallituspuolueen suosimia latteuksia ja life coachien mantroja. Jokainen on oman onnensa seppä. Jokaisella on jokin lahjakkuus, jota hänellä on velvollisuus alkaa jalostaa jo vaippahousuina. Näinhän se sisäinen sankari löytyy.

Lapsia kannustetaan tarttumaan hetkeen ja elämään tässä ja nyt. Samaan aikaan elokuva rymistelee sellaista kyytiä, että keski-ikäinen kriitikkoparka ei meinaa pysyä kärryillä.

Onko todella niin, että nykyajan pienokaisten keskittymiskyky lähenee kastemadon aivotoimintaa? En suostu uskomaan. Soisin, että elokuvantekijät luottaisivat sen verran palleroiden pinnaan, että leffojen tahtia hieman hidastettaisiin. Jaksoimmehan me 1970-luvulla syntyneetkin seurata Karvakuonojen, Nalle Luppakorvan ja Pelle Hermannin tuskallisen laahaavia juonia.

PlusMiinusNolla

+ ”Carpe diem” on toki oiva ohjenuora
– Leffa kiitää kuin viritetty Datsun
+ aasialaistyyliset animaatiot ovat kauniita