Elokuva-arvostelu: Hassut hurjat hirviöt

Alkuperäisnimi: Where the Wild Things Are
Ohjaaja: Spike Jonze
Pääosissa: Max Records, Catherine Keener, Mark Ruffalo, James Gandolfini, Lauren Ambrose, Catherine O’Hara, Chris Cooper, Forest Whitaker, Paula Dano ja Michael Berry Jr.
Pituus: 103 min.
Ikäraja: K7
Käsikirjoittajat: Spike Jonze & Dave Eggers (Maurice Sendakin lastenkirjan pohjalta)
Elokuvan kotisivu: www.hassuthurjathirviot.fi

Hassut hurjat hirviöt -elokuva tuo rakastetun satukirjan elokuvakankaille Spike Jonzen valloittavana ohjauksena. Hirviöt lumoavat ainakin aikuisen, lapsille elokuva voi olla liian synkkä.

Lumisessa omakotitalolähiössä asuva Max (Max Records) pelmuaa villisti koiransa kanssa ja rakentaa lumilinnan vain itselleen. Hän saa huvittaa itseään päivisin yksinhuoltajaäidin työskennellessä ja teini-ikäisen siskon viihtyessä kavereidensa kanssa. Kun kukaan ei tunnu ymmärtävän Maxia, hän pakenee mielikuvitukselliseen maailmaan, jossa asuvien hirviöiden ongelmat muistuttavat koko ajan enemmän Maxin kotioloja.

Hirviöiden ääninä kuullaan muun muassa James Gandolfini ja Forest Whitaker. Max-poikaa esittävä nuori Max Records tekee käsittämättömän luonnollisen roolin pienenä vihaisena poikana, joka matkustaa mielikuvitusmaailmaansa ymmärtääkseen maailman menoa.

Maurice Sendakin vuonna 1963 julkaistu Hassut hurjat hirviöt on lasten kuvakirja, jossa pieni susipukuun pukeutunut poika purjehtii hurjien hirviöiden asuttamaan mielikuvitusmaahan vain löytääkseen päivällisensä odottamassa kotona vielä lämpimänä. Spike Jonzen elokuva seuraa väistämättömän tarkasti Sendakin niukkasanaista kirjaa, jossa tarina kerrotaan kymmenellä virkkeellä. Jonze on kuitenkin onnistunut syventämään tarinaa niin, että se täyttää pitkän elokuvan vaatimukset.

Jo Maxin matkaan johtavat tapahtumat valottavat villin pojan ajatuksenjuoksua ja tunteita loistavasti. Hirviöiden parissa Max voi rauhassa riehua sekopäisesti tai uppoutua linnoituksen rakentamiseen ilman tyhmiä aikuisia. Tarinan edetessä katsoja pääsee Maxin mukana tekemään suuria taikoja, tutkimusmatkailemaan ja hallitsemaan omaa kuningaskuntaansa.

Siitä huolimatta, että Sendakin kuvitustyyli on omintakeinen, on kirjan tunnelma siirtynyt upeasti valkokankaalle, vaikkakin alkuperäistarinaa synkempänä. Kirjan vehreä viidakko on muuntunut realistisemmaksi metsäksi, jonka syksyisen kulahtaneet värit ovat kaukana useimpien fantasiaelokuvien herkullisista sävyistä ja luovat jännittävän kontrastin hurjien hirviöiden taustana. Yhtälailla kohtaukset hyisen tuulen tuivertamalla rannalla ja villeihin laskuihin kutsuvilla hiekkadyyneillä ovat toinen toistaan kauniimpien kuvien sarjatulta. Enimmäkseen käsivaralta kuvattu elokuva säilyttää kuitenkin raa’an fiiliksensä loppuun saakka.

Elokuvan hirviöt ovat saaneet vekkulit olemuksensa Sendakilta. Mukana on etäisesti pukkia ja härkää muistuttavat hirviöt, mutta myös aivan ennennäkemättömiä olioita. Hirviöt vaikuttavat ensi alkuun hieman nuhjuisilta ja vanhanaikaisilta, mutta tuovat toisaalta kosketeltavan aidoksi lapsen mielikuvituksen, jossa vanhat tutut lelutkin voivat herätä eloon. Hassut hirviöt ovat kuin lapsia heijastellessaan Maxin tunteita ja ajatuksia ystävyydestä ja mustasukkaisuudesta.

Sendakin kirjassa hirviöt eivät päässeet vapaasti hurjistumaan, mutta Jonze on päästänyt ne valloilleen. Pienimpiä hurjimmat riehuntakohtaukset voivat pelottaa, sillä meininki käy aika väkivaltaiseksi. Hassut hurjat hirviöt on synkän kaunis elokuva ystävyydestä ja välittämisestä, jota aikuisen on vaikea katsoa kokematta lapsellista riemastumista ja toisaalta silmäkulmat kostuttavan kipeitä hetkiä.