Arvostelu Veden vartija on komea, mutta ontto scifi-elokuva, johon on nähty valtavasti vaivaa
Veden vartija -elokuva hukkaa alkuperäisteoksen nyanssit. Poissa on niin koskettava tarina kuin syvällinen pohdinta.
Ensi-ilta: 2.9.2022
Alkuperäisnimi: Veden vartija
Ohjaus: Saara Saarela
Käsikirjoitus: Ilja Rautsi
Pääosissa: Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen, Minna Haapkylä & Pekka Strang
Pituus: 101 minuuttia
Ikäraja: K12
Emmi Itärannan vuonna 2012 ilmestynyt romaani Teemestarin kirja ei ehkä ole mestariteos, mutta silti varsin oivaltava ja koskettava dystopiakertomus. Lukuisille kielille käännetty kirja on menestyksenä ansainnut. Sen satoja vuosia tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa vesi on arvokkain valuutta ja julma hallinto on ottanut kansallisvaltioiden paikan.
Veden vartija -elokuva nappaa romaanista periaatteessa vain tuon perusasetelman, joka on kaikkea muuta kuin omaperäinen. Itärannan teoksen viehätys syntyi sen syvällisestä pohdinnasta ja erityisesti erikoisen päähenkilön sielunelämästä. Luin kirjan uudestaan alkukesästä, joka taisi olla virhe. Kirjan ollessa näin tuoreessa muistissa elokuva-adaptaatio on paikoin lähes naurettavan korni.
Saara Saarelan ohjaamaa ja Ilja Rautsin käsikirjoittamaa elokuvaa on kuvattu useassa maassa ja työstetty vuosien ajan. Ehkäpä tästä johtuen tekijät ovat tulleet sokeaksi tuotokselleen. Veden vartija ei sano juuri mistään mitään tai ota teemoistaan huolimatta kantaa nykymaailman tilaan oikeastaan lainkaan.
Neljän miljoonan budjetti on suomalaisleffaksi suuri, mutta fantasiaseikkailu ripauksella scifiä näyttää ja tuntuu halvan tv-sarjan pilottijaksolta. Valkokangasversiosta uupuu kokonaan niin kirjan tunnelma kuin leffan kaipaama jännitys. Lopputulos on valitettavan tylsä seikkailu vailla seikkailua, jonka todistetusti osaavat näyttelijät lausuvat repliikkejään puupökkelöinä.
Vesipulasta kärsivän kylän uusi teemestari Noria (Saga Sarkola) saa selville sukunsa sukupolvien ajan varjeleman salaisuuden. Läheltä erämaasta löytyy teemestarisuvun ammatissaan hyödyntämä puhtaan juomaveden lähde. Vesirikostuomiota pelkäävällä Norialle valkenee myös se, että sotilashallinto on valehdellut. Pohjoisessa sijaitsevilta Menetetyiltä mailta saattaa myös löytyä juomakelpoista vettä.
Tarinaan kietoutuvat myös Norian ystävä Sanja (Mimosa Willamo), joka osaa korjata mm. meidän maailmamme elektroniikka. Vesipulaa on lähetetty ratkomaan epäilyttävä Taro (Lauri Tilkanen). Kaikki hahmot ovat kirjaan verrattuna auttamattoman yksiulotteisia.
Teemestarin kirja on hankala tapaus sovittaa elokuvan muotoon, vaikka asialla on juuri oikea ihminen. Käsikirjoittaja Ilja Rautsi jos joku hallitsee genre-elokuvan. Esimerkiksi hänen rustaamansa Pahanhautoja on vuoden parhaita suomalaiselokuvia.
Monet käsikirjoituksen ratkaisuista ovat ymmärrettäviä ja pakollisia. Esimerkiksi Norian isän hahmo on heivattu syystä mäkeen. Kirjassa hän pysyy elossa ensimmäisen sadan sivun verran, mutta isä on perusjuonikuvion kannalta leffassa turha.
Teemestarin kirjan parasta antia oli Norian sielunelämä ja tapa jäsentää maailmaa. Ne puuttuvat elokuvasta, koska teemestarien suvussa kulkevan ammatin yksityiskohdat sivuutetaan kokonaan.
Teemestarien satojen vuosien mittaiset perinteet määrittävät kirjassa Norian ihmisenä. Teos sukeltaa syvälliseen moraalisen pohdintaan hänen mietteidensä kautta. Leffaversiossa Noria on vain yksi rähjäisen kylän asukkaista, joka sattuu löytämään lähteen hieman poikkeavan työnsä takia.
Veden vartija on harvinainen tapaus, elokuva johon kaipaa kertojaääntä. Teemestarin kirjassa Norian mietteet esimerkiksi vedestä, vapaudesta ja olemassaolosta muodostavat kokonaisen elämänfilosofian. Luonnonvarojen kestävän käytön ohella keskeiseksi teemaksi nousee kuolema, joka on osa ihmisen ja luonnon rinnakkaiseloa.
Veden vartija tyytyy vain toteamaan, että vesi on loppu ja sitä on ehkä jossain lisää kaikille.
Elokuva tekee suunnilleen kaikkensa, jotta sen suoraviivainen tarina avautuu taatusti kaikille. Hetkittäin tuntuu silti siltä kuin tekijät olettaisivat yleisön tuntevan tämän maailman jo ennalta. Mukana on muutama detalji, joita kirjaa lukematon ei tajua.
Tarinan tajuamista hankaloittaa silti eniten se, ettei vuorosanoista tahdo saada selvää. Itselleni tämä ei ole juuri koskaan ongelma suomileffojen(kaan) kohdalla. Nyt myös useampi kollega kommentoi pressinäytöksen jälkeen joutuneensa tulkkaamaan ruotsinkielisiä tekstejä pysyäkseen perässä.
Äänimassaan hukkuvan dialogin kuulemista ei ainakaan auta se, että näyttelijät nieleskelevät puolet sanoistaan.
Veden vartija näyttää jokusessa kohtauksessa komealta. Leikkaus hyppii töksähdellen kohtauksesta toiseen, keskenään liian saman näköisten settien välillä. Scifi-määreen täyttymiseksi kuivan kylän yllä lentelee tarkkailuhärveleitä ja hallinnon sotilasjoukot ajelevat ukrainalaisilla Sherp-maastopelastusajoneuvoilla. Ne on tuunattu futuristisiksi aurinkopaneeleilla. Lisätään mukaan muutama hologrammi, joiden myötä ränsistynyt tulevaisuus on olevinaan valmis.
Teemestarin kirja kääntyy nuoremmille suunnatuksi YA-elokuvaksi. Sellaisena se on auttamattomasti yli kymmenen vuotta myöhässä. Lopputulos on kuin köyhän miehen Nälkäpeli tai Outolintu.
Veden vartija on valtava pettymys, joka harmittaa myös tekijöiden puolesta. Elokuvaan on nähty jumalattomasti vaivaa ja sitä on työstetty ilmeisen intohimoisesti. Alkuperäisteoksen syvin olemus ja tunnelma ovat kadonneet matkalla valitettavasti lähes kokonaan.
Vuosikausien mittaisen projektin tekoa valottava Kalle Kinnusen kirjoittama Veden vartija : Teemestarin kirjasta elokuvaksi -kirja on itse elokuvaa huomattavasti kiinnostavampi tekele.
VEDEN VARTIJA
”Maailmasta loppuu vesi ei ole kovin omaperäinen idea.”
