Arvostelu: Watchmen on huippusarja, jota pitää katsoa useampi jakso putkeen – HBO Nordicin supersankariuutuus on vuoden positiivisimpia yllätyksiä

20.10.2019 09:59 | Aki Lehti

Watchmen-sarjakuvan superfani Damon Lindelof on tehnyt siihen pohjaavan tv-sarjan, joka on mestariteos joka osa-alueella.

Damon Lindelof sai edellisellä HBO:lle työstämällään The Leftovers -sarjallaan aiemmat tv:n puolella tekemät syntinsä anteeksi. ABC-kanavan Lost-sarjan megamenestyksen myötä mies kollegoineen päätyi jatkamaan sitä aivan liian pitkään, jonka seurauksena viimeinen kausi ja sen loppu olivat mitä olivat. Vaikka The Leftovers onkin yksi viime vuosien parhaista sarjoista, niin Lindelofin Watchmen-sarjaa on silti tullut odotettua todella ristiriitaisin ja pelonsekaisin tuntein. Meidän fanien huolen huomasi Lindelof itsekin ja rustasi jo aikoja sitten avoimen kirjeen, jossa hän selitti mikä sarjan idea on, luvaten itsekin fanina olla tekemättä minkään sortin reboottia Alan Mooren ja Dave Gibbonsin klassikkosarjakuvasta.

Yhdeksästä jaksosta koostuva Watchmen-sarja sijoittuu sarjakuvan kanssa samaan todellisuuteen, mutta kertoo aivan uusia tarinoita. Mukana on muutama alkuperäisteoksesta tuttu hahmo, mutta ainakin kuuden jakson perusteella yksikään heistä ei ole pääosassa, vaikka hahmot juonen kannalta tärkeitä ovatkin. Sarjaa kantavat harteillaan uudet hahmot, jotka sopivat Mooren maailmaan täydellisesti ja ovat yhtä moniulotteisia kuin hänen 1980-luvulla luomansa henkilöt.

Moore ei tunnetusti allekirjoita ainuttakaan sarjakuviensa pohjalta tehtyä adaptaatiota, vaan suorastaan vihaa niitä, vaikka ei olisi edes nähnyt tekeleitä. Mörököllimaagin nimeä ei tällä kertaa edes mainita alkuteksteissä, mutta mies voisi tehdä poikkeuksen ja katsoa Watchmenin. Hän voisi olla jopa ihmeissään, sillä sarja on vuoden positiivisimpia yllätyksiä, jossa Lindelof onnistuu melkein mahdottomassa.

Lindelofin luomus on täysin oma teoksensa, josta saa luonnollisesti paljon enemmän irti jos sarjakuva on tuttu. Tv-sarjaksi se on parhaimmillaan nerokas, henkeäsalpaavan hieno teos, joka muuttuu syvällisemmäksi ja paremmaksi jakso jaksolta. Kaikki mitä alkuperäisteoksessa tapahtui on tapahtunut myös sarjassa, joka sijoittuu nykyhetkeen 35 vuotta alkuperäistarinan jälkeen. Tapahtumapaikkana on meidän maailmastamme reippaasti eroava rinnakkaisulottuvuus, jonka ongelmat ovat silti valitettavasti meidänkin ongelmiamme.

Sarjakuva oli aikakautensa luomus, kommentoiden vähän kaikkea kylmästä sodasta ydinasekilpailuun ja sankaruuteen sekä omankädenoikeuteen. Esimerkiksi Rorschach, Ozymandias, Silk Spectre, Doctor Manhattan ja Comedian ovat unohtumattomia hahmoja, jotka mylläsivät supersankarisarjakuvagenren täysin uusiksi.

Watchmen on hankala tapaus arvioida spoilaamatta liikaa, mutta lupaan kertoa vain muutaman asian, jotka tulevat selville trailereistakin. Sarjan päähenkilö on tulsalainen poliisi nimeltään Angela Abar (Regina King), joka on myös ”supersankari” Sister Night. Pilottijakso hyökkää suoraan todella vakavien aiheiden kimppuun, käsitellen rasismia ja kahtijakautunutta kansakuntaa. Tässä versiossa vuoden 2019 Yhdysvalloista poliisien on pakko naamioitua, koska he ovat jatkuvassa hengenvaarassa jos heidän oikea henkilöllisyytensä paljastuu. Erityisesti Rorschach-naamioita käyttävä Seventh Cavalry -ryhmittämä jahtaa ja murhaa poliiseja sekä aiheuttaa kaaosta.

Supersankarit ja poliisit ovat päätyneet tekemään yhteistyötä, ja Silk Spectren lisäksi esimerkiksi ihmisvalheenpaljastuskone Looking Glass (Tim Blake Nelson) toimii suoraan Tulsan poliisipäällikön (Don Johnson) alaisuudessa, vaikka omankädenoikeuden harjoittaminen naamioituneena on laitonta.

Ensimmäinen jakso aiheuttaa aivan taatusti kohua, sillä se alkaa näyttämällä yksityiskohtaisesti vuoden 1921 Tulsan Black Wall Street Massacren, eli oikean tapauksen jossa valkoihoiset hyökkäsivät raivon vallassa tummaihoisten asukkaiden ja elinkeinonharjoittajien kimppuun, tuhoten 35 korttelia ja murhaten arvioiden mukaan noin 100-300 tummaihoista.

Watchmen ottaa melkoisen riskin aloittamalla tarinansa ääripoliittisilla ja räjähdysherkillä aiheilla, mutta älkää missään tapauksessa antako sarjalle tuomiota suuntaan tai toiseen vain yhden jakson perusteella.

Hurjalle, kammottavalle ja ääriväkivaltaiselle kuvastolle on syynsä, joka selviää myöhemmin, eikä sen todellakaan ole tarkoitus vain tökkiä kepillä ja yrittää saada aikaan somekohua tai -raivoa. Lindelof kumppaneineen näyttää todella rankkaa materiaalia myöhemmissäkin jaksoissa, mutta ei mässäilläkseen, vaan aiheesta, saadakseen pointtinsa taatusti perille.

Sarjan mainoskampanjaa on moitittu sekavaksi ja ehkä se sitä vähän onkin. Itse teoksessa ei kuitenkaan ole yhtään mitään sekavaa, vaan kyseessä on hyvin simppeli tarina. Se liikkuu ees taas ajassa ja esittelee maailmaa useamman päähenkilön silmin, muutaman kerran aivan kirjaimellisesti, kuten teknisesti uskomattoman upeasti toteutetussa kuudennessa jaksossa.

Siitäkään en kerro sen enempää, mutta totean vain etten muista milloin viimeksi olisin katsonut tunnin mittaista tv-sarjan jaksoa koko sen keston ajan iho kananlihalla ja vähän liiankin rankasta aiheesta huolimatta hymyillen kuin idiootti. Tyyli on tietysti aivan jotain muuta, mutta kokemus on tietyllä tapaa lähellä maailman parasta tv-sarjan jaksoa, eli David Lynchin Twin Peaks: The Return -sarjan kahdeksatta episodia, kokeellisen elokuvan mestari Stan Brakhagen taidetta kunnioittavaa mestariteosta.

Vaikka kuinka yritän, niin en tahdo keksiä Watchmenista oikein mitään moitittavaa. Sen näyttelijöistä kaikki ovat loistavia ja sarja näyttää aivan hiton hyvältä niin lavasteiden, maskeerauksen, tehosteiden ja varsinkin kuvauksen sekä leikkauksen osalta. Tunnelma on käsinkosketeltava, ja kuuden jakson aikana ehdin jo itkeä vuolaasti ja nauraa ääneen useamman kerran. Kaikesta huomaa, että tähän on syydetty rahaa oikein kunnolla, ja Lindelof todellakin on juuri niin kova Watchmen-sarjiksen fani kuin on väittänyt.

Ainoana vaarana on se, että katsojat ymmärtävät näkemänsä väärin, vähän samaan tyyliin kuin sarjakuva meni joiltakin yli hilseen 33 vuotta sitten. Parasta koko paketissa on kuitenkin Lindelofin monisyinen käsikirjoitus, joka käsittelee lukemattomia tärkeitä aiheita. Sarja pohtii muun muassa äärioikeiston nousua, rasismia, fasismia, sovinismia, seksismiä, vähemmistöjen asemaa ja oikeutta väkivaltaan, rakkautta ja ihmisyyttä. Sen voi tajuta halutessaan väärin samaan tapaan kuin esimerkiksi Fight Club -elokuvan, mutta melko pöljä saa olla jos sarjan kuvittelee esimerkiksi komppaavan näyttämiensä uusnatsien toimintaa.

Kässärillä ei ole kiire minnekään ja se luottaa katsojan osaavan ajatella omilla aivoillaan. Sarjan maailma rakentuu pikku hiljaa, hahmojen motivaatiot ja persoonat aukeavat orgaanisesti omalla ajallaan, eikä turhaa ekspositiota ole mukana lainkaan.

Watchmen on melkoista herkkua myös Trent Reznorin ja Atticus Rossin faneille, sillä heidän heti tunnistettavaa scoreaan kuullaan todella runsaasti. Musiikki on hetkittäin aggressiivisuudessaan lähimpänä Nine Inch Nailsia kaikista heidän tekemistään soundtrackeista. Myös ikivihreitä kappaleita käytetään kekseliäästi.

Jos Watchmenia haluaa kutsua supersankarisarjaksi, niin sellaisena se on yksi parhaista koskaan tehdyistä. Lähelle pääsee vain Grant Morrisonin kirjoittamista Doom Patrol -sarjakuvista eniten ammentanut saman niminen sarja, mutta se on tyyliltään niin erilainen, että vertailu on aivan turhaa. Lindelof on kertonut Watchmenin olevan oma kokonaisuutensa, joka ei jätä asioita auki vaan kertoo tarinansa loppuun ensimmäisen kauden aikana. Jos loput kolme jaksoa ovat yhtä hyviä kuin näkemäni kuusi, niin ylisanat saattavat loppua kesken, sillä väitän jo tässä vaiheessa sarjan olevan mestariteos.

“You know how you can tell the difference between a masked cop and a vigilante? Me, neither.”