Arvostelu Smile-kauhuelokuva on yllättävän toimiva perinteinen böö-pelottelu

Debyyttiohjaaja Parker Finnin Smile on tutuista palikoista kasattua kertakäyttökauhua. Genrekliseiden välistä löytyy myös omaperäisen ahdistavaa tunnelmaa.

Ensi-ilta: 30.9.2022
Alkuperäisnimi: Smile
Ohjaus: Parker Finn
Käsikirjoitus: Parker Finn
Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Robin Weigert, Caitlin Stasey, Kal Penn, Rob Morgan
Pituus: 115 minuuttia
Ikäraja: K16

Parker Finnin Smile-esikoisohjaus on jopa omituisen toimiva kauhuelokuva. Se lainaa periaatteessa kaiken paremmiltaan, mutta kasaa niistä hieman liian pitkän, mutta toimivan paketin.

Ohjaaja-käsikirjoittajan vuoden 2020 Laura Hasn’t Slept -lyhäriin pohjaava Smile tarjoaa aivan liian monta jump scare -säikäytystä, mutta onnistuu ahdistamaan myös syvemmältä häiriintyneellä tunnelmallaan.

Smile on osittain korni, jopa campiin päin kallellaan oleva omasta pöhköydestään tietoinen säikyttely. Sen psykologinen kauhu toimii kuitenkin myös hämmentävän hyvin.

Smilen maailma on mukavan väritön paikka, jossa yliluonnollinen uhka ja hallusinaatiot vaanivat hämyisässä päivänvalossa ja jokaisen pimeän nurkan takana.

Finnin elokuva ei kanna aivan loppuun saakka, mutta ensimmäinen tunti on mukavan perinteistä pelottelua ja vinksahtanutta tunnelmaa. Teos menee melkein suoraan itse asiaan, esiteltyään Sosie Baconin esittämän työlleen aivan liian omistautuneen psykiatri Rose Cotterin.

Sairaalaan tuotu potilas (lyhytelokuvan rooliinsa palaava Caitlin Stasey) kertoo murhanhimoisen yliluonnollisen kamaluuden vaanivan häntä kaikkialla, siirtyen ihmisestä toiseen häiriintynyt hymy kasvoillaan. Rosen kääntäessä katseensa hetkeksi toisaalle sairas irvistys on ilmestynyt nuoren naisen kasvoille. Hän viiltää hitaasti oman kurkkunsa auki.

Mikä ikinä hänet tappoikaan alkaa tapahtuman jälkeen vaania Rosea.

Smile lainaa aineksia esimerkiksi vuoden 2014 It Follows -leffan yliluonnollisen entiteetin tavasta vaania uhrejaan. Se nakkaa mukaan myös vaikkapa Hereditarysta tuttua pohdintaa periytyvistä mielenterveysongelmista ja käsittelemättä jääneistä menneisyyden traumoista.

Rose-psykiatri itsediagnosoi hallusinaatioiden ja kaikkialla häntä vaanivan hymyilevän hirvityksen johtuvan potilaan itsemurhan laukaisemasta traumasta, joka nostaa pintaan myös hänen oman äitinsä itsemurhan. Leffan arkisen näköisessä maailmassa uhkaava tunnelma on läsnä kaikkialla. Rose yrittää silti uskotella itselleen kärsivänsä mielenterveysongelmista.

Sosie Bacon loistaa pääosassa pikkuhiljaa yhä sairaampien näkyjen takia sekoavana tohtorina. Menneisyyden käsittelemättömät traumat on todella kulunut kauhuelokuvaklisee, mutta Smile ei yritäkään olla kuin rehellistä hömppäviihdettä.

Harmi kyllä loppupuoliskollaan Smile muuttuu turhan geneeriseksi pelotteluksi, Rosen alkaessa selvittää häntä vaanivan kammotuksen alkuperää. Asian jo perin juurin selvittänyt henkilö löytyy suht vaivatta. Lopussa hirviön kanssa otetaan kirjaimellisesti yhteen. Elokuvan alkupuoliskon mukavan uhkaava tunnelma häviää, kun kaikki selitetään auki.

Aivan lopussa leffa tosin nyrjähtää täysin överiksi, joka on tässä tapauksessa vain hyvä asia.

Vaikka Smilen jälkipuolisko on turhan perinteistä ja yllätyksetöntä kertakäyttökauhua, niin ohjaaja-käsikirjoittaja Finn osoittaa hallitsevansa pelottelun. Smile on turhan täynnä jump scare -kohtauksia, mutta ohjaaja osaa tehdä myös hienovaraisempaa ja omituisempaa kauhua, jossa arkiset asiat ja paikat ahdistavat.

Melkein kahden tunnin mitassaan Smile on turhan pitkä. Pois olisi voinut leikata lähemmäs 20 minuuttia. Ensimmäisenä mäkeen joutaisi esimerkiksi Rosen siskoon liittyvä sivujuoni. Hahmo perheineen on turha, sillä Rosen lapsuudentraumat tulevat tarpeeksi hyvin selville jo muutenkin.

Smile ei ole kovin omaperäinen kauhuelokuva, mutta se sisältää lupauksen paremmasta. Genrefanien kannattaa pitää ohjaaja Parker Finniä silmällä.

SMILE

”Smile on tutuista palikoista kasattua, mutta toimivaa kauhuviihdettä”