Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja

Joe Dante tunnetaan Gremlins – Riiviöt -elokuvan ohjaajana, mutta jo ennen sitä hän oli ehtinyt leikata sadoittain trailereita ja orkestroida erittäin, erittäin kummallisen kooste-elokuvan nimeltään The Movie Orgy. Dome pääsi jututtamaan ohjaajaa kahden kesken Sodankylän elokuvajuhlilla. 

Joe Dante vaikuttaa mukavalta tyypiltä. Charmantisti harmaantunut 65-vuotias kikattelee välillä omille huomioilleen, on viimeisen päälle kohtelias ja yrittää vastata tyhmiinkin kysymyksiin asialisesti.

Hän on matkustanut napapiirin pohjoispuolelle katsomaan elokuvia – ja puhumaan niistä. Voi pojat, että Joe Dante tykkääkin puhua elokuvista, kaikenlaisista elokuvista. Hän mainitsee ohimennen ohjaajia, näyttelijöitä ja filmejä tavalla, joka kertoo suuresta elokuvasivistyksestä, ei snobbailusta.

Danten tunnetuin elokuva on edelleen vuonna 1984 valmistunut Gremlins. Se syntyi, kun tuottaja Steven Spielberg lähetti Dantelle käsikirjoituksen, joka oli lähtöisin Chris Columbusin (Yksin kotona, Mrs Doubtfire, Harry Potter ja Viisasten kivi) kynästä.

– Tuntui uskomattomalta, että joku oli huomannut minut. Olisin ollut tyytyväinen indie-ohjaajana, mutta kun studiolta tuli tarjous…, hän sanoo.

Tunteen ehkä ymmärtää, kun tietää, että tätä ennen Dante oli työskennellyt vuosikausia Roger Cormanin American International Pictures -yhtiössä leikkaamassa trailereita.

– Pidän itseäni vieläkin B-elokuvien ohjaajana.

Gremlins on siitä erikoinen elokuva, että sen jatko-osa on ensimmäistä osaa parempi. Syitä on monia, mutta niistä tärkein on luultavasti se, että Danten kädenjälki näkyy kakkososassa paljon selvemmin.

– Se oli hanke, jota tyrkytettiin meille. Studio sanoi ”tarvitsemme elokuvan, haluamme sinun tekevän sen ja saat vapaat kädet”. Se kuulosti aika kiinnostavalta: jos voimme tehdä mitä tahansa, voimme revitellä kunnolla ja meillä oli enemmän rahaakin.

Tarkoituksena ei ollut häpäistä ensimmäistä elokuvaa, vaan tehdä pilkkaa sen hölmöistä puolista, kuten vaikkapa täysin mielivaltaisista säännöistä: ei saa kastua, ei ruokkimista puolenyön jälkeen.

– Halusimme tehdä siitä satiirisemman, joten tapahtumapaikaksi tuli suurkaupunki. Se oli kommentaari juuri alkamassa olleesta yhdeksänkymmentäluvusta. Elokuva oli vähän Mad-lehden tuntua. Se oli melkein kuin parodia itsestään, mikä on yleensä vaarallista, Dante sanoo.

Riskinotto kannatti. Se huomattiin Sodankylässäkin, kun Joe Danten aamukeskustelutilaisuudessa näytettiin Gremlins 2:n kohtaus, jossa riiviöt valtaavat elokuvan ja filmi näyttää palavan puhki. Temppu onnistui, sillä yleisöstä kuului kauhistuneita ”voi ei!” -huokauksia

Se onkin erittäin dantemainen kohtaus: silkkaa metaelokuvaa, jonka studio halusi poistaa melkein väkisin. Vasta kun koenäytöksessä yleisö nauroi sille oikein ronskisti, häntä uskottiin.

Itse asiassa Dante olisi halunnut asennuttaa teattereiden projektorihuoneisiin gremlins-varjonukkeja, jolloin filmin mukamas katketessa yleisö olisi kurkannut olkansa yli ja nähnyt ilkikuriset silhuetit konehuoneen ikkunassa.

Ennen haastattelua varoitettiin, että mahdollisesta kolmannesta jatko-osasta ei kannata kysyä, koska Dante on väsynyt vastaamaan siihen. Hän kuitenkin sivuaa aihetta pyytämättä, kun puhumme erikoistehdosteiden kehityksestä ja etenkin tietokone-efektien vaikutuksesta elokuviin.

– Vaikka teknologia kehittyi uskomattoman nopeasti Gremlinsin ja Gremlins 2:n välillä, nyt se on valovuosia edellä molemista. Nykyään voi tehdä mitä tahansa, minkä voi kuvitella ja maksaa.

– Gremlins-elokuvissa teknologia oli rajoite, ja itse asiassa elokuvat rakennettiin kiertämään nuo rajoitteet. Pohjimmiltaan ne ovat nukke-elokuvia, nykyään ne olisivat CGI-elokuvia. Kyse ei enää olisi todellisuuden tallentamisesta filmikameralla, vaan jättimäisestä piirretystä, hän sanoo.

Dante on työskennellyt koko uransa genre-elokuvien parissa, joissa erikoistehosteita käytetään paljon. Fantastiset näyt eivät silti ole pääosassa hänen elokuvissaan, vaan ne toimivat tai kaatuvat näyttelijöiden varassa.

– Elokuvissa ei pitäisi olla kyse erikoistehosteista, koska jos mahtavan efektin jälkeen leikkaa kuvaan näyttelijän reaktiosta ja se ei ole uskottava, katsojakaan ei usko. Näyttelijät ovat elokuvan tärkein asia.

Dante varttui New Jerseyssä ja kävi aina paljon elokuvissa. Kerran hänen perheensä kävi Floridassa, jossa asuinpaikan ikkunasta näki suoraan drive in -teatteriin. Se oli nuoren Danten mielestä mahtavaa.

Eräitä omaelämäkerrallisia piirteitä on siirtynyt Kinopaniikkiin (Matinee, 1993). Sen toisessa pääosassa nähdään Gene-niminen pikkupoika (Simon Fenton), joka on pohjattoman innostunut höpsöistä elokuvista ja niiden tekijöistä. Kun kaupunkiin saapuu William Castlea muistuttava leffahelppoheikki Lawrence Woolsey (John Goodman), poika on innoissaan. Dante ei kiistä yhteyksiä omaan nuoruuteensa, muttei korostakaan niitä.

– Kinopaniikki on ilmeisin [omaelämäkerrallinen], mutta se on kuvaa vain lyhyttä hetkeä. Nykyään olen Woolsey. Aiemmin olin poika, nyt Woolsey. Hänessä on paljon ylenpalttisutta ja hänestä on helppo pitää, vaikka hänessä onkin huijarin vikaa.

Mutta eihän Woolsey varsinaisesti huijaa ketään.

– Ei hän ajattele niin. Hän ajattelee antavansa ihmisille, mitä he tahtovat. Hän on innoissaan siitä ja rakastaa katsella heidän reaktioitaan. Mikä pitää paikkansa elokuvantekijöiden suhteen. Jos tekee komedian, on hauska kuulla yleisön nauravan sille. Jos tekee kauhuelokuvan, on hauska kuulla yleisön kirkuvan. On mukava tietää, että aiheutit sen.

Kinopaniikissa nähdään pitkät pätkät kuvitteellisesta Mant!-elokuvasta, jossa mies muuttuu puoliksi muurahaiseksi hieman Kärpänen-klassikon tapaan. Dante ei olisi itsensä, ellei hän olisi tunkenut Mantia täyteen sanallisia ja kuvallisia sitaatteja muista elokuvista. Alun loppu (Beginning of the End, 1947), The Giant Claw (1957), The Amazing Colossal Man (1957) ja niin edelleen.

– Suosikkini on tapa, jolla asiat selitetään aina kahteen kertaan. Se on lainattu jok’ikisestä Bert Gordonin elokuvasta. Hän selitti vaikean kuuloiset sanat samassa lausessa. Se on niin hauskaa, Dante kikattaa.

Sodankylän elokuvajuhlat on paikka, jossa elokuvan historian tuntemiselle annetaan paljon painoa. Danten muotoilu on lievempi: ei ole pakko katsoa vanhoja elokuvia, mutta jos tuntee klassikot, tekee parempia elokuvia. ”Elokuvien tunteminen auttaa. Se tekee varastamisesta helpompaa”, kuten hän aiemmin aamukeskustelussa sanoi.

Kun vanhoista elokuvista varastamisesta on kerran puhe, on pakko mainita The Movie Orgy. Dante ja hänen ystävänsä Jon Davison kokosivat vanhoista mainoksista, opetusfilmeistä, b-elokuvista ja tv-sarjoista täydellisen sekopäisen seitsentuntisen elokuvan, joka kiersi collegeja 1960-luvun loppupuolella. Sodankylässä siitä nähtiin trimmattu 4,5-tuntinen versio, mutta jo se riitti möyhentämään katsojan aivot huolella ja perinpohjaisesti.

The Movie Orgy tuntuu toimivan avaimena Danten koko tuotantoon, niin paljon suoria ja epäsuoria viittauksia siihen nähdään. Kinopaniikissa on useitakin kohtauksia, jotka ovat kunnianosoituksia eli suoria varauksia The Movie Orgyn lähdemateriaaleista. Jo niiden muisteleminenkin saa Danten hihittelemään.

Erityisen lähellä hänen sydäntään ovat piirretyt. Itse asiassa Dante halusi alkujaan olla animaattori, joten hän lähti taidekouluun opiskelemaan sitä. Ensimmäisen vuoden jälkeen animaatiolinja lopetettiin – koska se ei ollut taidetta –, mutta samaan aikaan siellä alkoi elokuvakoulutuslinja, joten Dante vaihtoi alaa.

Ensirakkaus kestää kuitenkin ikuisesti. Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) on täynnä Väiski Vemmelsääri -viittauksia.

– Käsikirjoituksessa oli jänis, joten sanoin ”Annetaan sille nimeksi Väiski”. Menimme studiolle ja näin siellä Väiski-lelun, joten ajattelin että päähenkilöllä voisi olla sellainen. Innostuin liikaa – en tajunnut monta kertaa Väiski näkyisi kuvissa, Dante sanoo.

Hänen toiseksi viimeisin kokoillan elokuvansa on Looney Tunes: Taas kehissä (2003), jonka ohjaamisen motiivina oli halu suojella Warnerin legendaarisen animaattorin Chuck Jonesin muistoa. Lopputulos on Danten mukaan epäsikiö, josta studio halusi vaihtaa muun muassa alun, keskikohdan ja lopun.

Elokuvaa rakentelemassa oli muuankin nimeltämainitsematon Oscar-palkittu käsikirjoittaja, joka olisi halunnut vaihtaa Väiskin ”What’s up, Doc?” -repliikin.

Minkäs teet?
Kuvat: Santeri Happonen ja Taru Kalvi