Arvostelu: Call of Cthulhu on hyvä sovitus H.P. Lovecraftin tarinoista, mutta pelinä liian lyhyt ja pintapuolinen

30.10.2018 11:00 | Tuukka Hämäläinen

H.P. Lovecraftin teoksiin ja niiden pohjalta tehtyyn pöytäroolipeliin perustuva Call of Cthulhu on tarinaltaan parhaita tulkintoja hankalasta lähdemateriaalistaan. Pelinä se jää kuitenkin liian lyhyeksi ja roolipelimekaniikkoja käytetään lopulta kummallisen vähän.


Julkaisupäivä: julkaistu / Kehittäjä: Cyanide Studio / Julkaisija: Focus Home Interactive/ Testattu: PlayStation 4 Pro / Saatavilla: PlayStation 4, Xbox One, PC, Nintendo Switch / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18  / Peliä pelattu arvostelua varten: 8,5 tuntia (yksi läpipeluu)


Kulttikirjailija H.P. Lovecraftin (1890–1937) teoksilla on läheinen suhde peleihin, ja hänen luomastaan Cthulhu-mytologiasta on kehitetty koko joukko toimivia rooli- ja lautapelejä. Sandy Petersenin suunnittelema Call of Cthulhu (1981) on pöytäroolipelien klassikko, ja samoista lähteistä ovat ammentaneet esimerkiksi Call of Cthulhu: The Card Game ja Mythos -korttipelit, haastava lautapeli Arkham Horror, sekä mainio Pandemic-versio Reign of Cthulhu.

Ikävä kyllä digitaalisten pelien puolella Cthulhun kutsua on kuultu lähinnä vaikutteiden muodossa, ja suoraan Lovecraftin tarinamaailmaan sijoittuvia pelejä on nähty vähän. Edellinen yritys suorasta tulkinnasta oli Headfirst Productions -studion viimeiseksi peliksi jäänyt Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth (2005), joka jäi epätasaiseksi ja bugiseksi selviytymiskauhuksi.

Siksi pitkän linjan pelikehittäjä Cyaniden virallinen adaptaatio Call of Cthulhu -roolipelistä kuulosti jo alkujaan lupaavalta, ja sitä on odotettu kuumeisesti useamman vuoden ajan. Nyt peli on viimein nähnyt päivänvalon, ja valitettava totuus on, ettei se aivan täytä odotuksia. Call of Cthulhu: The Official Video Gamessa on paljon hyvää, mutta kokemus jää lyhyeksi ja kauhean pintapuoliseksi.

Pohjustukseksi arviolleni täytyy vielä sanoa jotakin omasta suhteestani lähdeaineistoon: olen lukenut melkein kaikki Lovecraftin kertomukset (tärkeimmät useampaan kertaan), sekä Paul Rolandin tuoreen Lovecraft-elämäkerran, ja lisäksi pelannut kaikkia yllä mainittuja pelejä, katsonut kaikki käsiin saamani Lovecraft-filmatisoinnit ja ylimalkaan fanittanut Cthulhu-mytologiaa melkein 20 vuotta. Tarkastelen siis väistämättä myös peliä tästä näkökulmasta.

Heti alkuun kuitenkin hyvät uutiset: Call of Cthulhu on tarinallisesti parhaita sovituksia Lovecraftin teoksista – ja lasken tähän vertailuun myös kaikki kirjailijan novelleihin perustuvat elokuvat. Cyaniden käsikirjoittajat ovat mielestäni tavoittaneet Cthulhu-kertomusten ydinajatuksen ja tunnelman, mutta eivät tyytyneet suoraan pelikäännökseen, vaan he ovat lisänneet joukkoon omaa tulkintaansa ja omanlaistaan kerrontaa.

Tämä on erinomainen valinta! Proosallisen, vaikeaselkoisen ja vähäistäkin toimintaa välttelevän Lovecraftin tekstistä tuskin saisi suoraan kääntäen kovin mielenkiintoista peliä aikaan.

Call of Cthulhun tarina käynnistyy vuoden 1924 Bostonista. Ensimmäisen maailmansodan veteraani Edward Pierce tekee hommia yksityisetsivänä ja kamppailee painajaisiaan vastaan viskin voimin. Eräänä päivänä hän saa tehtäväkseen matkustaa Darkwater Islandille, jossa hänen tulee selvittää taiteilija Sarah Hawkinsin ja tämän perheen kuolemaa epäilyttävässä tulipalossa. Ja arvaahan sen, ettei sulkeutuneessa kalastajakaupungissa ole kaikki ihan niin kuin pitäisi.

Pelin tarina muistuttaa ensimetreillä Lovecraft-klassikkoa Varjo Innsmouthin yllä (1936), johon myös Dark Corners of the Earth jossain määrin perustui. Tapahtumat lähtevät kuitenkin pian omille raiteilleen, eikä Darkwater Island hahmoineen tunnu vain Innsmouthin kopiolta. Lopulta pelissä sekoitellaankin aineksia useista Lovecraftin tarinoista seuraamatta orjallisesti yhtäkään niistä.

Pelin tarinasta en halua paljastaa juuri tätä enempää yksityiskohtia, sillä parasta pelissä ovat hahmojen lisäksi juuri tarinan käänteet, jotka onnistuvat yllättämään jopa paatuneen kultistin. Se, että kertomus ei mennyt ennalta-arvattavia latuja, oli Cyaniden pelin positiivisin yllätys.

Täytyy myös kehua sitä, että Lovecraftin tarinoista poiketen Call of Cthulhussa on useita naishahmoja ja vieläpä aktiivisissa rooleissa. Lovecraftin kertomuksista vain yhdessä tai kahdessa on naishenkilöitä merkittävissä rooleissa, ja on hyvä, että kehittäjät ovat näiltäkin osin tuoneet oman kädenjälkensä näkyville. Call of Cthulhu ei siis tunnu suoralta käännökseltä sata vuotta sitten kirjoittaneen misogynistin teoksista.

Hyvää on sekin, että peli näyttää ja kuulostaa parhaimmillaan oikein hyvältä. Ennen minkäänlaista päivitystä peli kärsi tosin ainakin PS4:llä pienistä tekstuuriongelmista, mutta parhaimmillaan grafiikat ja etenkin valoefektit ovat upeita. Ääninäyttely on sekin vähintäänkin kelvollista, mikä tuo elämää hahmoihin, joiden kasvoanimaatiot tuntuvat muuten vähän vanhentuneilta ja kankeilta.

Myös se on Call of Cthulhun puolesta sanottava, että vaikka pelissä hiivitään usein pimeissä ja hämärissä tiloissa, saa siitä silti oikein hyvin selvän ja kirkkaudensäätö toimii apuna valoisampana päivänä. Olen aiemmin tänä vuonna moittinut tolkuttomasta pimeydestä sekä Agonya että Amnesia-pelikokoelmaa, ja niiden perään Call of Cthulhu osoittaakin tyylipuhtaasti, että kauhupelin pimeät kolkat voidaan toteuttaa myös niin, ettei peliä tarvitse pelata pimiössä.

Pahin kompastuskivi Call of Cthulhussa ovat sen roolipelimekaniikat. Tai eivät oikeastaan itse mekaniikat, vaan se, miten vähän ja laiskasti niitä lopulta käytetään.

Call of Cthulhussa on hahmonkehitysjärjestelmä, ja Piercellä on siis useampia kykyjä, jotka vaikuttavat jonkin verran pelissä etenemiseen. Esimerkiksi Investigation auttaa vihjeiden tutkimisessa, Eloquence tuo uusia vaihtoehtoja keskusteluihin, ja Spot Hidden auttaa huomaamaan piilotettuja esineitä.

Pelissä on lisäksi mielenkiintoinen mekaniikka, jolla Pierce voi mielessään rekonstruoida tapahtumia ”rikospaikoilla”. Tässä ja eri kykyjen kehittämisessä on ideaa, mutta nämä elementit jäävät hämmästyttävän vähälle käytölle. Omassa läpipeluussani minulta jäi lopulta käyttämättä koko joukko hahmopisteitä, sillä unohdin pelin puolivälin jälkeen kehittää hahmon kykyjä – niin vähän merkitystä kyvyillä tuntui olevan.

Pelissä on myös mielenterveyteen liittyviä mekaniikkoja, jotka näkyvät parhaiten Piercen joutuessa ahtaaseen paikkaan tai nähdessä jotain järkyttävää. Mielenterveys järkkyy myös kiellettyjä kirjoja lukemalla, ja heikko mielenterveys avaa uusia mahdollisuuksia dialogeissa. Tämä kaikki on kuitenkin sen verran orgaanisesti kudottu osaksi pelin tapahtumia ja tarinaa, että on lopulta vaikea sanoa, minkä verran pelikokemus poikkeaa terveellä ja sairaalla mielellä.

Edellinen pätee oikeastaan myös pelin valintoihin. On selvää, että pelaaja voi jossain määrin vaikuttaa Piercen tarinaan ja kohtaloon, mutta päätapahtumat vaikuttavat lineaarisilta, ja valinnoilla on kai lähinnä merkitystä loppuratkaisun kannalta.

Lineaarisuus onkin tavallaan Call of Cthulhun suurimpia ongelmia, sillä vaikka yksittäisiin pulmiin voi olla muutama eri ratkaisu – esimerkiksi siihen, miten paetaan tietystä paikasta – kulkee tarina kuitenkin kohtauksesta toiseen ennalta määrättyä reittiä. Vaikka mukana on monta vaikuttavaakin kohtausta, ja etenkin surrealistiset ja painajaismaiset hetket ovat parhaimmillaan upeita, alkaa lopulta turhauttaa, miten vähän varsinaista pelattavaa on tarjolla. Etenkin loppupelistä tuntuu, että pelaaja pääsee parhaimmillaankin vain valitsemaan pari repliikkiä ja kulkemaan muutaman metrin eteenpäin videoiden välissä.

Varsinaista taistelua pelissä ei ole, mutta liikaa paljastamatta voin sanoa, että pari ”kamppailua” tarinasta löytyy. Näistä konflikteista ensimmäinen on kohtuuttoman haastava ja pelin raivostuttavin osa. Myös yksi pelin harvoista puzzle-tehtävistä oli hämmästyttävän vaikea, ja vartin sekoilun jälkeen ratkaisin sen lopulta vahingossa – enkä vieläkään tiedä, mitä tein oikein tai väärin.

Haastavat kohtaukset erottuvat joukosta, sillä ylimalkaan Call of Cthulhu on hämmästyttävän helppo peli, ja jos jokin moka sattuukin, ei sillä ole oikein mitään seurauksia, sillä checkpoint-järjestelmä on hyvin pelaajaystävällinen. Lisähaastetta kaipaaville ei ole tarjolla valinnaisia vaikeusasteita, eikä pelissä ole myöskään mitään New Game Plus -tyyppistä uudelleenpeluumahdollisuutta.

Viime kädessä Call of Cthulhu pitää kyllä pelaajan otteessaan, etenkin pelin alkupuolella ja intensiivisimmissä kohtauksissaan. Loppu koittaa kuitenkin aivan liian pian, etenkin 55 euroa kustantavalle pelille. Jäljelle jää vain mahdollisuus palata läpäisemään peli uudelleen eri valintoja tehden, jotta näkisi, kuinka paljon loppupuolen tapahtumat sitten eroavat ensimmäisestä kerrasta. Saatan hyvinkin palata läpäisemään Call of Cthulhun uudelleen jossain vaiheessa, mutta heti lopputekstien valuessa ruudulle en tuntenut siihen mitään intoa.

Call of Cthulhu on siis tarinallisesti vahva paketti, mutta maailma jää yhä odottamaan viiden tähden Cthulhu-peliä. Ehkäpä keväällä ilmestyvä The Sinking City tarjoaa enemmän varsinaista pelattavaa?

CALL OF CTHULHU: THE OFFICIAL VIDEO GAME

“Kiehtova kauhukertomus ei korvaa sitä, että Call of Cthulhussa on liian vähän pelattavaa.”