Arvostelu: Stygian: Reign of the Old Ones on juuri sellainen roolipeli, jonka Lovecraft-fanit ansaitsevat

Joukkorahoituksen turvin kehitetty omaperäinen Stygian: Reign of the Old Ones on ehdottomasti yksi parhaista Lovecraftin tuotoksiin pohjautuvista peleistä, sillä sen ytimessä piileskelee ainoastaan epätoivo ja hulluus – kosmisen kauhun tärkeimmät ominaisuudet.

Julkaisupäivä: 26.9.2019
Tekijä: Cultic Games
Julkaisija: 1C Entertainment
Saatavilla: PC 
Pelaajia: 1
Peliä pelattu arvostelua varten: 13 tuntia

1900-luvun alussa elänyt H.P. Lovecraft ei ollut elinaikanaan juurikaan tunnettu kirjailija, eikä hän koskaan pystynyt elättämään itseään tarinoillaan. Lovecraft oli niukkuudessa elävä nälkätaitelija, joka joutui säännöllisesti valitsemaan vanhaksi menneen säilykeruuan ja kirjeenvaihdon kustannusten väliltä. Lovecraftin teokset alkoivat saada huomiota vasta 1970-luvun vaihteessa, ja nykyään ne ovat tunnettu ja arvostettu osa popkulttuuria.

Lovecraft ei kuitenkaan ole tunnettu nimenomaan kirjallisten saavutusten vuoksi, vaan pikemminkin luomansa maailman ja siellä vaanivien yliluonnollisten olioiden takia: Lovecraft ei ollut kirjailijana kovin pätevä, ja tarinoiden lukeminen on paikoin työlästä, joka johtuu esimerkiksi käsittämättömien adjektiivien viljelystä.

Lovecraftin asetelmassa ihmiskunta on autuaan tietämätön esiripun takana vaanivasta hulluudesta, tuhosta ja kaiken kuolemasta – suuret muinaiset oliot saapuvat maan päälle, kun tähdet ovat oikeassa asennossa. Hänen kosminen kauhunsa perustuu tuntemattoman pelkoon – seikka, joka voi jossain määrin pohjautua Lovecraftin kivenkovaan rasismiin. Kirjailijan tarinoissa on usein päähenkilönä valkoinen eurooppalainen, joka ajautuu tekemisiin tummaihoisten kanssa, joita kuvaillaan alhaisina ja sivistymättöminä barbaareina. Nämä esitetään kertomuksen riivaajina, sankarin vastustajina, joiden päämääränä on avata synkät kaaoksen portit ja koko ihmiskunnan murskaaminen.

Uutuuspeli Stygian: Reign of the Old Ones ei kuitenkaan keskity siihen, mihin Lovecraftin tarinat ja teokset painottuvat, eli suurten muinaisten saapumisen kauhisteluun ja estämiseen. Pelissä maailma on jo näiden muinaisten olioiden temmellyskenttä, ja tumma tuuli on puhaltanut ihmiskunnan kynttilän sammuksiin. Mutta ei vielä lopullisesti, sillä Uuden-Englannin rannikolla sijainnut myyttinen Arkhamin kaupunki on päätynyt täysin vieraan taivaan alle, ja sen raunioita pitävät tiukassa otteessa niin gangsterit kuin kultistitkin. Kaupungin asukkailla ei pyyhi kovin kummoisesti tässä hulluuden syövereissä, ja monet ovatkin menettäneet järkensä pysyvästi. Ne, jotka ovat yhä voimissaan, pakenevat ahdinkoa huumeiden maailmaan tai myyvät itseään kaduilla. Valinta on nokkela, sillä se tukahduttaa sen viimeisenkin toivonkipinän, koska mitään ei ole enää tehtävissä. On vain yritettävä selvitä mahdollisimman pitkään.

Stygian: Reign of the Old Ones on toivoton isometrinen roolipeli vuoropohjaisella taistelulla ryyditettynä, ja se muistuttaa hahmon luonnista lähtien monella tapaa Call of Cthulhu -pöytäroolipeliä. Valittavana on kahdeksan eri hahmoluokkaa, joista jokaisella on kolme alaluokkaa, jotka päättävät sen millaisten aseiden, vaatteiden ja tavaroiden kanssa peli käynnistyy. Hahmoluokat painottuvat eri ominaisuuksiin, kuten roolipeleissä yleensä on tapana, ja ne määräävät pelityylin.

Peli on vahvasti dialogipainotteinen, joten jutustelulla on aina merkitystä: hahmoluokkien ominaisuudet ja kyvyt vaikuttavat siihen, millaisia keskusteluja pelaaja voi valita. Vihamielinen juttelutapa voi jopa alentaa hahmon mielenterveyspisteitä, kun altruismi puolestaan parantaa pelaajan kykyjä kokemuspisteillä. Pelityylejä on monenlaisia, kuten pitääkin. Stygianin vahvuus on käsikirjoituksessa, joka on naputeltu tyrmäävän hyvin, ja hahmojen välistä dialogia on ilo seurata, sillä roolipelit ovat parhaimmillaan juuri tällaisia. Lisäksi peliä elävöittävät ne monet kirjat ja kirjeet, joita tulee vastaan tasaiseen tahtiin. Luettavaa on siis paljon, mutta se ei koskaan tunnu ylivoimaiselta tai puuduttavalta – päinvastoin.

Pelin juonesta ei ole järkeä paljastaa mitään muuta kuin sen verran, että tarina on taitava yhdistelmä Lovecraftin kosmisen kauhun elementtejä, ja se kantaa mainiosti katkeraan loppuun asti. Immersion täydellistää viimeisen päälle mietitty täysin vääristynyt ja outo äänimaisema. Se ei mukaudu ainoastaan eri pelitapahtumiin, vaan myös siihen, kuinka lähellä totaalista hulluutta pelaaja oikein on. Mielen romahtaminen näkyy hyvin nautinnollisesti myös visuaalisesti, jolloin myös itse pelikuva muuttuu houreiseksi.

Stygianissa pelin päähenkilö seuralaisineen kulkee tyylikkäältä näyttävän ja käsin piirretyn Arkhamin halki hiirennaksuttelua kuunnellen, ja pelimekaniikka yhdistettynä hemmetin hyvään kirjoitukseen tuo monella tapaa mieleen Fallout-sarjan parhaat pelit, eli ne kaksi ensimmäistä. Falloutilla ja Stygianilla on toki monia eroavaisuuksiakin, kuten mitä esimerkiksi taisteluun tulee.

Kahakat selvitetään pienellä tantereella, jossa kuljetaan heksaruudukolla liikkuen. Viholliset nitistetään joko kauko- tai lähitaistelulla, ja asevalikoima on sopivan mittava. Lisäksi mukana on toimiva taikajärjestelmä, mutta sen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä loitsuaminen murentaa kallisarvoista mielenterveyttä. Sitä saa helposti hankittua takaisin, mutta jos järki katoaa aivan tyystin, on pelaaja käytännössä yhtä kuin kuollut. Kultisteja, hirviöitä ja gangstereita vastaan ei tarvitse myllyttää itsekseen, sillä mukaan voi ottaa NPC-seuralaisten lisäksi myös palkkasotureita.

Stygian: Reign of the Old Ones ei varsinaisesti ole sellainen peli, jota kannattaa pelata niin sanotusti suicide commandona, eli keskittyä ainostaan taisteluun. Se on todella haastavaa, mutta jos nauttii äärettömän korkeasta vaikeustasosta, mikäs siinä. Taistelu kun ei ole tässä pelissä kovin helppoa, koska kummallisia olentoja vastaan kamppaillessa ei katoa ainoastaan terveys, mutta myös mielenterveys. Kuolema ei ole koskaan kovin kaukana, mutta onneksi automaattiset pelitallennuksen auttavat pelissä selviytymissä. Tappelussa kannattaakin odottaa sitä hetkeä, kun ruudulla näkyvät ne kohdat, joihin astumalla voi pötkiä pakoon. Ja mikä parasta, pakenemalla taistelu voitetaan, ja kaikki vihollisten esineet saa kätevästi itselleen – kuten myös kokemuspisteetkin.

Taistelukentiltä löytyvien aseiden ohella etenkin tarvikkeille on tilausta, sillä hahmot tarvitsevat ravinnon lisäksi myös lepoa. Lepääminen nostaa osumapisteiden lisäksi myös mielenterveyttä, ja huilaamisen aikana voi myös askarrella erilaisia varusteita. Jos puuhastelu ei kiinnosta, löytyy Arkhamista onneksi monia eri asioihin erikoistuneita kauppoja, joista voi ostaa aseita ja tarvikkeita – valuuttana toimii pullonkorkkien sijaan savukkeet. Lisäksi Arkhamista löytyy raunioita ja muita paikkoja, joista löytyy tarpeellisia esineitä ja savukkeita.

Kokonaisuutena Stygian: Reign of the Old Ones on vakuuttava paketti, eikä sen toivoisi päättyvän ikinä. Peli tuo Lovecraftin maailman esille juuri sellaisena murskaavan epätoivoisena ja nautinnollisena kuin millaisena se tarinoiden sivuilta helposti välittyy. Lovecraftin kirjoitusten tunteminen ei ole missään nimessä tarpeellista tästä pelistä nauttimiselle, mutta se ilman muuta helpottaa pelin monien paikkojen ja tapahtumien hoksaamisessa.

Stygian: Reign of the Old Ones ei silti ole virheetön.

Vaikka pelin pelaaminen on helppoa, se ei kerro kovin selvästi miten se toimii. Pelissä pitää toistuvasti arvailla, kuinka monet yksityiskohdat toimivat, kuten esimerkiksi taikajärjestelmä. Hyvän tutoriaalin kanssa peli olisi erinomainen, mutta ei se tällaisenaan kovin kauas jää täydellisyydestä. Pelattavaa tässä masentavan hienossa roolipelissä on noin 20 tunnin verran, ja siinä voi niin halutessaan jättää pääjuonen vaikka kokonaan pelaamatta, ja keskittyä kaikkiin niihin erilaisiin sivutehtäviin, joita Arkham on pullollaan.

STYGIAN: REIGN OF THE OLD ONES

“Stygian: Reign of the Old Ones on murskaavan lohduton roolipeli, joka herättää H.P. Lovecraftin kauhuvisiot eloon juuri niin kuin pitääkin.