Demonicon-ensikosketus: demonisen synkkää roolipelaamista (osa 1)

15.04.2013 17:30 Jukka O. Kauppinen

Saksalaista roolipelimaailmaa vain äärimmäinen pinnallisesti tuntevana oikein yllätyin, kun tutkailin tarkemmin Kalypso Median tulevan Demonicon-pelin taustoja. Peli näet sijoittuu alkujaan 1984 julkaistun The Dark Eye (Das Schwarze Auge) -roolipelin maailmaan, kuten myös kolme Realms of Arkania -tietokoneroolipeliä ja TDE: Drakensang ja TDE: Chains of Satinav.

Demonicon on kuitenkin tavanomaisesta poikkeava näkemys fantasiaseikkailuun. Se on näet synkkä, julma ja paikoin ahdistavakin roolipeli, jossa sodat, sairaudet ja politiikka tekevät julmaa tuhoa asukkaiden keskuudessa. Ja sinne heitetään pieni pakolaisperhe, jolla on toivoa paremmasta huomisesta, jos vain muutama ihan pikkuriikkinen ongelma vain saadaan ensin setvittyä…

Demoniko? No enkä!

PC:lle, PS3:lle ja Xbox 360:lle työstettävä roolipeli alkaa jokseenkin erikoisesti. Pelin alkupuolella mielessä on näet enemmän tai vähemmän se yksi tietty asia. Ja kaiken lisäksi se on oman sisaren haaroissa. Mutta kun sitä ei löydy mistään. Sisarkulta näet otti jalat alleen ja karkasi, kun hänelle suunniteltu avioliitto paikallisen mahtimiehen kanssa ei ollutkaan oikein mieleen. Tyhmä tyttö, sillä avioliiton antoisan sataman kautta koko perhe olisi saanut kansalaisuuden ja turvapaikan maailman pahalta. Mutta sinne se tyttö karkasi, jonkin muinaisen vuoriston pelottavia salaisuuksia sisältäviin käytäviin, kaiken lisäksi vieraan miehen kanssa. Entä jos tämä vieras poimii sisarkullan kirsikan eikä tyttö olekaan enää naimakelpoinen?

Ja siitä sitten päädytään melkoiselle tapahtumien vuoristoradalle. Kaiken omaisuutensa menettänyt pakolaisperhe. Jalkapuoli isä. Hurja soturipoika. Herkku punapääsisko, jonka neitsyys on koko perheen yhteinen huolenaihe. Ja enemmänkin.

Mutta kyllä peli tästä vähän selkenee, ainakin joltain osin. Ja hämmentää lisää toisaalta. Mainitsin jo sen maailman pimeyden ja ahdistavuuden. No, sitä kyllä jossain kohtaa kertyy roppakaupalla, kun pelaajasta itsestään paljastuu jotain synnynnäisesti pimeämpää. Sukuperimän ja erinäisten sattumien kautta päähenkilömme Cairon näet joutuu kohtaamaan tosiasioita: hänellä on demonista perimää, jonka kautta hänelle kehittyy paitsi paljon tavallista paremmat taistelukyvyt, myös maagisia kykyjä. Kykyjä, joita yleensä vain elämänsä magialle omistaneet pystyvät käyttämään.

Caironin demoniset ominaisuudet ovat kuitenkin myös hyvin, hyvin pelottavat. Hän joutuu käymään jatkuvaa sisäistä taistelua pitääkseen sisällään piilevän pimeyden kurissa, pysyäkseen omana itsenään, pitääkseen kiinni minuudestaan ja omasta tahdostaan. Muutoin hänen demoninsa saattaa riistäytyä valloilleen ja Caironista tulee oikeasti paha. Tuhoaja.

Iso osa peliä onkin hyvän ja pahan välimaastossa tasapainottelua. Kuinka käytän demonisia voimiani hyvään, mutta en liikaa, etten lankea pahuuteen? Kuinka välttelen demoneja, jotka haluavat liittää minut joukkoonsa?

Ja siellä sivussa kiitää myös Calandra, kaunis sisar. Kovapäinen, impulsiivinen ja eläväinen. Ja yhä tiemmä neitsyt, kaikkien huojennukseksi.

Vastassaan heillä on kokonainen maailmallinen pahuutta, kaiken ytimessä naispuolinen pääpahis Azaril, jolle veriuhrit ja demoniset ystävät ovat arkipäivää. Juonikas, petollinen naisprofeetta. Mitä hänellä oikein on mielessään? Mitä hän tavoittelee? Miten suuri osa pelimaailman kaaosta on hänen syytään?

Mustavalkoisenharmaata

Pelin asetelmista ja etenemisestä tulee eräällä tavalla mieleen niin Mass Effect kuin Witcherkin. Vaikka mustan ja valkean erottaakin, niin niiden välissä on myös valtavasti harmaata. Kuka tavoittelee mitäkin, mistä syistä? Pelaaja joutuu tekemään monissa kohtaa ratkaisuja, jotka pelintekijöiden mukaan vaikuttavat myös myöhemmin, niin toisten reaktioihin kuin tarinan polveiluun.

Moraalisten päätösten vaikutus on väkevää siinäkin mielessä, että maailmahan on jo valmiiksi kerta kaikkiaan kurjassa jamassa. Vaikka The Dark Eye on enimmäkseen kiva ja valoisakin roolipelimaailma, jokseenkin Dungeons & Dragonsin tapaan, niin Demoniconissa kaikki on vedetty kaksin käsin kaivon pohjalle. Kaikki on huonosti. Ruton kaltainen kulkutauti raivoaa. Pakolaislaumat täyttävät kurjuudellaan suurten kaupunkien edustat. Ruuasta on pula. Sairaudet leviävät.

Jos kaiken kamaluudesta haluaa jonkinlaisen populaarikulttuurisemman vertauksen, niin ajatelkaa Tarua sormusten herrasta ja Sauronin kotimaata Mordoria. Tämä on Mordor. Täällä seikkaillaan pimeyden alla, ahdingon ja hirviöiden keskuudessa. Vain Sormus puuttuu.

Tätä surkeuden pakettia sitten puretaan polveilevan tarinan ja monimuotoisen dialogin kautta. Keskustelujärjestelmä on tuttua Mass Effect -kauraa, jossa voi kysellä asioita ja tehdä peruuttamattomia päätöksiä. Osa keskusteluvalinnoista saattaa muuttaa hahmojen suhtautumista tai olla suoranaisia palveluksia, mutta kommenttien tyyli ratkaisee mihin suuntaan jutustelu etenee. Siinä samalla saatetaan tehdä myös taustalla eräänlaisia nopanheittoja pelaajahahmon kyvyistä riippuen – eli esimerkiksi katsotaan miten hyvin keskustelukumppanin suostuttelu johon tälle epämieluisaan tehoaa.

Seikkailua on kuitenkin väritetty myös toiminnallisella taistelulla, joka perustuu ajoituksen, magian ja kombojen pyhään kolminaisuuteen. Ja siinä välissä sitten kuljeskellaan, taistellaan, grindataan, leveloidaan, craftataan ja niin edes päin. Hahmossa tuntuisi riittävän tuunattavaa, sillä hahmon hallintasivukin oli neljän sivun mittainen. Siinä riittää juttuja säädettäväksi.

Demoniconiin tutustuminen jatkuu pikapuoliin ensikosketuksen toisessa osassa…

Demonicon

Tekijä: Noumena Studios

Julkaisija: Kalypso Media

Tulossa: PC, PlayStation 3, Xbox 360 – 2013 syksy

Pelaajia: 1

Pelin kotisivu: http://www.worldofdemonicon.com

Jukka O. Kauppinen