Peliaddiktion vaarat

16.11.2001 22:47 | Kalle Lahtinen

Liika on liikaa – myös pelien parissa

Monet pelaajat ovat varmasti huomanneet, että oman suosikkipelin parissa aika kiitää kuin siivillä. Välillä pelihimo nousee aivan uusiin ulottuvuuksiin, josta saattaa pahimmassa tapauksessa kärsiä niin terveys, sosiaalinen elämä kuin opiskelu tai työssäkäyntikin.

Nimimerkki -Selvinnyt- kertoo hieman omasta addiktiostaan.

Tervehdys,

Joo, peliaddiktio on tuttu sanonta. Aloitin pelaamisen Atarilla vuonna1989 ollessani 6-vuotias. Tuolloin oli huikeaa nähdä tikku-ukkojen pomppivanruudulla, eikä silloin ollut tietoa tulevista peleistä ja niiden addiktiivisuudesta.

Atarin jälkeen kuvioihin tuli mukaan tuli Commodore 64. Wau, mitä grafiikkaa pelit sisälsivätkään. Parhaat pelihetket tulivat 8-vuotiaalle pikkupojalle Operation Wolf tms. peleistä. Seuraavaksi pelasinkin Nintendolla, Super Nintendolla, PlayStationilla ja lopulta tietokoneella. PC:n hankkimisen seurauksena alkoivat mahtavat pelihetket. Käsittämättömät grafiikat ja äänet olivat omaa luokkaansa. Sitten kului muutama kuukausi ja hommasin nettiyhteyden ja pelin nimeltä Counter-Strike.

Olen edelleen innokas pelaaja, mutta en enää yhtä suuressa määrin kuin aikaisemmin, jolloin saatoin heräillä klo 8:00 maissa pelaamaan, eikä koululle nyt niin kiirettä ollut. Aamulla kello 8:00 mies istahtaa koneensa ääreen, keittää kahvit ja kipuaa serverille. Shit, eipäs ole paljoa pelaajia, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään. Kuluu tunti jostoinenkin, ja koulun alkamisajankohta lähestyy. Jospa nyt vielä hetki, eihän tästä kauaakouluun polje… menee tunti… toinen… noo… ei se yks päivä koulustanyt niin paha juttu ole. Pelisessiot jatkuvat aina klo 24:00 saakka ilman pidempiä taukoja. Välissä käydään vain ruokailemassa ja niin edelleen. Seuraava aamu ja sama toistuu, toistuu, toistuu. Kaksi kuukautta putkeen, jonka jälkeen koulunkäynti ei enää ollut se tärkein asia vaan maine sekä kunnia pelipalvelimilla.

Pelistä puhuin kuin muut elämästä; saatoin kehuskellakavereille, miten olivat pelit menneet, kuinka muut olivat pelanneet, miksi eionnistunut, ja niin edelleen. Ihan niin kuin kavereita olisi pahemminhetkauttanut. Pirrr… Pirrrrrr… ”Haloo?” ”Terve, lähdetköbaariin?” ”Sori, pelit kesken, moi!” Tällaista tapahtui monta kertaa jaloppujen lopuksi suljin puhelimen, IRC:n ja kaikki mahdolliset häiriötekijät.

Kuulokkeet päähän ja FRAGEJA LISÄÄ! Nukuin noin 3-4 tuntiayössä, en liikkunut juurikaan, enkä jaksanut nostella persettä penkistämuuta kuin paskalle ja syömään. Koulu päätyi loppujen lopuksikeskeytykseen. Mahdollisuus oli vielä jatkaa, mutta päädyin lopettamiseen,koska koulussakin ajattelin vain Counter-Strikea.Piirtelin ulkomuistista ratoja paperille ja suunnittelin klaanintaktiikoita. ”Mitä kysyin?”, havahduin, ”Anteeksi, en kuullut?””ULOS!” Tällaista tapahtui päivittäin. Lensin yleensäensimmäiseltä tunnilta ulos, kun en jaksanut seurata yhtään. Jaa-a, vielä olisineljä tuntia koulua jäljellä. Naah, lompsin kotiin ja laitoin pelit käyntiin.

Tämän jälkeen en astunut kouluun vaikka olenkin pätevä. Tuolloin peli oli minulle kaiken a ja o. En pystynyt juuri muuta ajattelemaan kuinfrageja. Seurailin vähän väliä statseja eri pelipalvelimilta, tulostelin niitä, vertailin aiempiin ja katselin missä olisi parantamisen varaa. Ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi ollut aina yleensä listojen kärjessä. Olinhan sen verran vannoutunut pelille.

”AAAAAARGGGGHHHHHH!”, heräsin tuskasta huutaen: ”Mun selkäni!” Kipu oli kuin oltaisiin lekalla hakattu selkää tuntitolkulla. Kipu heijastui mahaan, rintaan – kaikkialle. Hartiat olivat niin jumissa etteivät edes kädet nousseet kunnolla sivuille. Korvat olivat tukossa lihasjumiutuman takia. Tärisytti, joka johtui selkälihaskrampeista. En voinut istuutua koneen ääreen. Ajattelin, että nyt sitten menee statsit vituralleen, mutta kun ei niin ei: lääkäriin oli mentävä. Sieltä taasen lähetettiin fysioterapeutille, joka ilmoitti: ”Jaahas, se on sillä lailla, että sinun alaselän lihakset ovat melkeinpä olemattomat.” Tämä tarkoitti käytännössä sitä että, kaikki kipu johtui olemattomista selkälihaksista – olin istunut selkälihakseni pois ja ne olivat surkastuneet. ”1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10” – enempää en jaksanut nostella 10 kilon painoilla selkätreenilaitteella.

Tunsin itseni heikoksi, ja samassa paikassa olevat vanhemmat ihmiset saivatparempia tuloksia kuin minä, 18-vuotias nuori mies. ”Mitä harrastat?”, kuuluikysymys, johon nolona vastasin: ”Enpä juuri mitään.” ”Istutkopaljon?”, johon sain vastattua: ”Joo sellaiset 14-15 tuntiapäivässä.” ”Herraneaika!” ”Nyt poika otas itseäsi niskastakiinni ja jätä se istuminen!” Poistuin treeniaikalappukädessäni. Kipuja tuli aina tietyn ajan välein, mutta noin kahden kuukauden treenauksenjälkeen olin jo suht hyvässä kunnossa. Ja siinä olen nytkoettanut pysyä. Pelailen about kaksi tuntia päivässä, mutta sanonpa teilleettä, jos teille tulee samanlainen tilanne, niin vasta sitten tajuatte mitä peliriippuvuus on pahimmillaan. Minulla se loppui vasta kipujen tullessa ja silloin rupesintajuamaan elämää. Joten jos tunnette rintakipua se voi johtuaselkälihaksistanne. Itse ajattelin jopa sydänvikaa 18-vuotiaana! Tämä todellakin tuntui rinnassa silleen kuin oikeasti olisi sydämestä ottanut – kipu oli sietämätön. Koettakaa hyvät pelurit pitää pelaaminen kurissa, sillä pelit on ja tuleeaina olemaan, mutta elämiä ei ole kuin yksi.

-Selviytynyt- kertoi tarinansa omasta addiktiostaan peleihin. Tuolissa laiskasti löhöasennossa istuminen ei varmastikaan ole kaikkein terveellisintä selälle, niskalle ja muulle kropalle. Jokaisen tietokoneen suurkuluttajan tulisinkin miettiä omaa ajankäyttöään ja erityisesti terveydentilaansa. Lisäämällä venytystaukoja ja harrastamalla liikuntaa pysyy terveenä ja pelaaminenkin onnistuu mainiosti siinä samalla. -Selviytyneen- tarina pistää varmaan monen miettimään asioita ja huomaamaan, että liika voi todellakin olla liikaa – niin pelaamisessa kuin monessa muussakin asiassa.