Viiden tähden viihdettä!
Suomalainen taidesarjakuva on noussut marginaalista lehtien kulttuuripalstoille, mutta käännetty viihdesarjakuva on jäänyt kasvavassa määrin paitsioon. Tämä tarkoittaa sitä, että kokonainen viihdeteollisuuden haara on mediapimennossa, eivätkä alan kirkkaimmat helmet kohtaa ansaitsemiaan lukijoita. Fanit ovat hankkineet luettavansa kalliina importteina, mutta heräteostajat eivät näitä herkkuja ikinä löydä. Onneksi Egmont on ryhtynyt korjaamaan tilannetta, ja tarjoaa tuoreen viihdesarjakuvan huippuja kohtuuhintaisina kotimaisina laitoksina.
Sarjakuviin perustuvat elokuvat saavat jatkuvasti palstatilaa ja huomiota, vaikka itse alkutekstit ovat järjestään kaikilla tasoilla parempaa viihdettä, kuin liikkuvalla kuvalla varustetut versiot. Hyvänä esimerkkinä tästä toimikoon Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga, jonka elokuvaversio on tehty aivan toiselle kohdeyleisölle kuin itse sarjakuva. Viihteellisen kirjallisuuden klassikoiden ilakoivasti parodinen kierrätys vaihtui eltaantuneeksi ja moneen kertaan nähdyksi paikasta toiseen juoksemiseksi. Kun vielä hahmoiltakin poistettiin älykkyys ja persoonallisuus, niin kaikki sarjakuvan yllättävän suosion taustalla vaikuttavat tekijät saatiin poistettua elokuvasta. Elokuvan ansiosta mainiot sarjakuvalaitokset kuitenkin näkivät päivänvalon mainioina suomennoksina, eli ei flopannut elokuva täysin vailla ansioita jäänyt.
Alan Mooren käsikirjoittama sarja toimii myös hyvänä esimerkkinä sarjakuvakulttuurin tuoreimmasta murroksesta. Toiminta- ja supersankarisarjakuvaa on aina pidetty nuorempien ikäluokkien viihteenä, mutta nyt kun kyseiset ikäluokat ovat siirtyneet pelikoneiden ihmemaailmaan, niin viihteellisen puolen sarjakuvakin on salakavalasti aikuistunut. Sarjakuvat tehdään lukutaitoiselle ja vaativalle lukijakunnalle, eli sarjakuvan tekijöillä on vihdoinkin mahdollisuus tehdä sellaista supersankarisarjakuvaa, mitä he itse haluaisivat lukea, pikkutuhman murrosikäisille suunnatun väkivaltasaippuaoopperan sijaan. Nyt supervoimaiset olennot saattavat siis olla isostikin tuhmia. Peter Parkerin väijymisen sijaan supervoimaiselle roistolle mielekkäämpi toimenkuva saattaa olla vaikkapa koko Kiinan väestön alistaminen orjuuteen. Eikä superälykäs rikollinen rakenna mullistavia sotakoneita Himalajan syrjäisimmässä kolkassa, vaan lähempänä läntisen maailman metropoleja. Logistiikka on hallussa, vaikka vintillä onkin stroboja valaistuksena.
X-Menin molemmat elokuvainkarnaatiot ovat mainio esimerkki äärimmäisen tyylikkäästä sarjakuvasovituksesta, mutta itse sarjakuva on tällä hetkellä ongelmallisempi tapaus. Suomessa julkaistaan rinnakkain kahta sarjaa, joista Grant Morrisonin kirjoittama New X-Men, erityisesti Frank Quitelyn taiteella varustettuna, antaa osviittaa siitä, mitä supersankarisarjakuva tänä päivänä parhaimmillaan on. Aikuisille(kin) tehtyä viihdettä, jossa on saippuaoopperan ja tappeluposeeraamisen lisäksi pohdintaa tämän päivän poliittisesta tilanteesta ja voimankäytöstä
konfliktien ratkaisukeinona. Ohessa kulkeva Chris Claremontin kirjoittama X-treme X-Men on sen vastakohta. Kiiltokuvamaisesti maalattua ja tietokone-efekteillä sokerikuorrutettua hömppää, jossa fetissiasuiset fitnesshahmot seikkailevat 12-vuotiaille pelimaanikoille kirjoitetun juonenkaltaisen puitteissa.
Syksyn sarjakuvaviihteen yllättävin helmi löytyy Korkeajännitys-sarjasta. Valon Prikaati yhdistää Taistelutoverit, zombit ja uskonnollissävytteisen kauhun toimivaksi paketiksi, josta ei tummaa huumoria ja veripalttua puutu. Samalla se on hyvin elokuvallinen sarjakuva, mutta sarjakuvassa budjettirajoitukset eivät rajoita tekijöitä. Koska lopputulosta ei tarvitse viilata maksimaalisen yleisön makunystyröitä miellyttämään, niin taitavalla käsikirjoittajalla ja piirtäjällä ei ole edes taivasta rajana. Elokuvissa mielikuvituksen lennon kääntäminen pikseleiksi on paljon kalliimpaa ja monimutkaisempaa.
Valon Prikaati ei hurskastele käsikirjoituksenkaan kanssa. Tarina kunnioittaa pulp-viihteen päätöntä draivia, mutta poliittista tai uskonnollista epäkorrektiutta ei väistellä. Raamatun mytologiasta löytyvät enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset ovat syystäkin hermostuneita laupiaalta Jumalalta saamaansa kohteluun, ja päättävät rynnätä taivaaseen vaikka
pakolla. Vastaansa jumalaiset pahikset saavat tuhannesta elokuvasta tutun jermujoukkueen ja salaperäisen yli-inhimillisillä voimilla varustetun veteraanisoturin. Kliseitä pelkäämätön tuore ote takaa mainion lukuelämyksen, joka iskee kuin miljoona zombia.
Selkeänä esikuvana Valon Prikaatille toiminut Hellboy rantautuu näille raukoille rajoilla alkuperäisessä muodossaan reilusti elokuvan ensi-illan jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei ikinä koskaan. Hinnan takia värit on jätetty Atlantin tuolle puolen, mutta paksuutta onkin rutkasti jenkkikokoelmia enemmän, ja hintaa noin neljäsosa tuontitavaraan verrattuna. Yhdeksällä eurolla irtoaa 280 sivua tämän päivän graafisesti loisteliainta sarjakuvaa. Upeaa taidetta, aikuista fantasiaa ja lakonista kauhua Ehdottomasti viiden tähden viihdettä ja parasta mahdollista lukemista joulun juna- tai bussimatkoille
Mega-sarjassa julkaistu Wolverine/Tuomari on surullinen esimerkki siitä, että myyvät hahmot saavat paikan lehtihyllyssä, vaikka mitään isompaa järjellistä syytä julkaisuun ei ole. Tämä tosin harmittaa vain sitä osaa väestöstä, joka ei osaa kaivata parempaa sarjakuvaa tilalle. Kyllä kyseistä opusta voi suositellakin: mangan, animen ja japanilaisen peliviihteen ystävät saavat varmasti graafista tyydytystä Pat ja Alvin Leen kuvitusta ihmetellessään, mutta tarinan puolella voi olla jo vaikeuksia nielemisen kanssa. Vanha kunnon Tuomari (Punisher) on kuollut, mutta ihan oikeat Herran enkelit ovat palauttaneet tappokoneen maan päälle jatkamaan oikeuden jakamista, mutta kiltimmin. Aseet tosin ovat isompia ja julmemman näköisiä, mutta ne ovatkin taivaan asevarastosta kotoisin. Wolverine puolestaan pysyy tiukkana ateistina, vaikka ympärillä pörrää enkeleitä ja taivaassa käppäillyttä populaa. Lukijan kanssa samalla tasolla olevaa viihdettä halajavan kannattaa siis tarttua Valon Prikaatiin, vaikka kaikki vaistot muuta huutaisivatkin.
DC-Spesiaaleissa Egmont on pelannut varman päälle, eli tarjolla on ollut kolme jenkkilän myyntitilastojen ykköslyöjää samassa paketissa, eli Smallvillen tunnelmia siteeraava Teräsmies: Synnyinoikeus, synkän sutjakka Batman: Hush ja mm. edellä mainitut supersankarit sisältävä uljaasti maalattu Valtakunta ja voima. Kaikki kolme mainiota kolmen tähden genreviihdettä, mutta joulun alla tärähtää tälläkin rintamalla. Mark Millarin käsikirjoittama ja Dave Johnsonin sekä Kilian Plunkettin taiteilema Red Son on todiste siitä miten käytössä kuluneesta sarjakuvahahmosta saadaan uusia tehoja irti. Teräsmies ei Millarin tulkinnassa puolusta amerikkalaisia arvoja, vaan toimii Neuvostoliiton rautanyrkkinä. Käsittelytapa ei ole parodinen, vaan yllättävänkin vakava. Tuloksena on populaariviihdettä parhaimmillaan.
Teos on löytänyt lukijansa myös maailmalla, sillä DC on panostanut vaihtoehtoisia Teräsmiehiä esittelevään sarjaansa siinä määrin, että tuoreimman True Brit –albumin tekijäjoukosta löytyy legendaarinen Monty Python –koomikko John Cleese. Ehkä saamme kyseisen teoksen ensi jouluksi, jos olemme oikein kilttejä.
