Blackguards (PC)

11.03.2014 19:30 Jukka O. Kauppinen

Tekijä: Daedalic Entertainement
Julkaisija: Daedalic Entertainement
Testattu: PC Windows 7, Intel Core i5 3,4 GHz, 8 Gt muistia, GeForce GTX 760
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, 2 GHz prosessori, 4 Gt muistia, GeForce 8600/Radeon HD 2600 XT, 20 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.blackguards-game.com
Arvostelija: Jukka O. Kauppinen

Saksa ja saksalaiset. Jännä maa ja jänniä ihmisiä, jotka tekevät usein hyvinkin omannäköisiään luomuksia, oli kyse sitten oluesta tai peleistä. Jos niin sanotut saksalaiset simulaattorit kaikkine roska-auto- ja lumilinkosimuineen unohdetaan, niin sakujen pelihistorian varrelta löytyy kaksi aivan erityisen suosittua genreä: näpräilystrategiat ja roolipelit.

Saksalaisten rakkauden roolipelaamiseen tunnistaa muun muassa siitä, että perinteisen kielimuurin takia sikäläiset tekivät 80-luvulla aivan ikioman tulkintansa Advanced Dungeons & Dragons -roolipelistä. Syntynyt Das Schwarze Auge oli niin suosittu, että se käännettiin vastavuoroisesti myös ulkomaankielille. The Dark Eye ei kuitenkaan ole noussut suursuosioon saksankielisen Euroopan ulkopuolella, mutta saksalaiset pelit levittävät sen sanomaa tehokkaasti. Niin myös Blackguards.

Blackguards nojautuu tuhdisti The Dark Eyen perinteisiin. Siinä missä D&D on joskus iloisempaakin haltiahippaa, Dark Eye -pelit tuppaavat olemaan synkkiä seikkailuja. Eivätkä Blackguardsinkaan lähtökohdat järin valoisia ole.

Rosvojoukon maailmanmatka

Blackguards yhdistää mukavalla tavalla kaksi eri peligenreä. Se on yhtaikaa täysimittainen, paikoin tosin vähän yliampuvakin roolipeli, sekä taktinen heksastrategia. Toisin sanoen, välillä matkaillaan maailmalla ja kehitetään hahmoja, sitten taistellaan vuoropohjaisella taktisella kartalla.

Tarinaltaan matka on synkkä, joskaan se ei mene aivan niin mustiin maisemiin kuin viimesyksyinen The Dark Eye –ropeltelu Demonicon. Mutta jos pelin päähenkilö on kuolemansellistä karkaava aatelinen, jonka pään piti pudota seuraavana aamuna prinsessan murhaamisen takia, niin eipä siinä kamalasti hymyilytä. Muutkin matkakumppanit tuppaavat olemaan yhteiskunnan pohjasakkaa, vankilasta pakenevia rikollisia ja muita ruojakkeita, eikä heitä suuremmin kiinnosta pelaajan epätoivoinen yritys selvittää, että kuka oikein murhasikaan prinsessan, miksi valtakunnan asiat ovat menossa päin prinkkalaa ja mitä kulissien takana oikein juonitaan.

Klassisia salajuonia. Kidnappauksia. Salajuonia, sotia ja kauheuksia. Niistä on Blackguards tehty.

Avointa hahmonkehitystä

Pelityyliltään Blackguards on kiitollisen avoin. Alussa tehtävä päähenkilö määritellään joko taistelija- tai maagisuuntautuneeksi, mutta sen jälkeen hahmokehityksessä ei ole keinotekoisia raja-aitoja. Sekä pää- että sivuhahmoille ropisee kokemuspisteitä koko ajan, ja niitä voi lätkiä koska tahansa peruskykyjen ja taitojen kehittämiseen. Täysin uusia taitoja ja taikoja tosin oppii vain sieltä täältä pelimaailmasta löytyviltä viisailta opettajilta, jotka ovat kukin erikoistuneet omaan alaansa.

Hahmokehityksen avoimuuden ansiosta hahmoista – sekä päähenkilöstä että apureista – voikin tehdä aivan omanlaisiaan, riippuen omasta fiiliksestä ja pelityylistä. Ehkä tyypit voi tuunata äärimmilleen jossain aivan tietyssä asiassa, ehkä ovia kannattaa aukoa hieman useampaan suuntaan. Ase-, taika- ja kykytasapainojen päättäminen on täysin omissa käsissä, eikä pelissä ole tiettyä voittokaavaa – kaikissa kehityssuunnissa riittää todella paljon valinnanvaraa.

Tosin ehkä liikaakin. Kyky-, ominaisuus- ja taikapuita on sivukaupalla, mikä on varmasti perinteisimmän roolipelaajan ja statsisäätäjän mieleen. Käytännössä vain pientä osaa näistä pystyy lopulta käyttämään. Omalla tavallaan tämä toki lisää uudelleenpelattavuutta, jos matka oli ensimmäisellä kerralla niin mukava, että sen haluaa kokea uudestaankin.

Vaan yksi juttu vähän harmittaa: taitojen, aseiden sun muun vaikutuksia ei oikein selitellä. Ruudulle vain lämäistään perusstatteja, mutta kamojen tarkempi vertailu ja käyttötapojen analysointi on vajaata. Hahmo- ja kamaruuduissa pihistellään informaatiota turhankin paljon.

Oman hahmon kaveriksi löytyy matkan varrelta leegio lisähahmoja, joita voi kehittää oman hahmon rinnalla. Näiden perusominaisuudet ovat tosin jo valmiiksi määriteltyjä, sillä toki pahantuulisen kääpiön tai lipeväkielisen playboy-maagin olemukset on tehty valmiiksi tietynsuuntaisiksi. Jatkossa heitäkin voi silti viilata haluamallaan tavalla, joskin kovapäisestä kääpiöstä ei tule kovinkaan helpolla kelpo loitsunviskojaa. Yrittää toki voi!

Hiljalleen rakentuva seikkailuryhmä on myös hahmojensa näköinen, ristiriitainen joukkio. Tyypit ovat pääsääntöisesti jokseenkin vastenmielisiä, omaan napaansa tuijottavia paskiaisia, joiden motivaatiot ovat puhtaasti itsekeskeisiä. Heillä on omat syynsä olla pelaajan mukana, ja tämän tekemät päätökset ja keskusteluvalinnat saattavat innoittaa joitakuita liittymään mukaan ryhmään, toiset taas saavat tarpeekseen ja lähtevät omille teilleen. Ryhmän kokoonpano vaikuttaa myös kohtausten keskusteluvaihtoehtoihin, joskin käsikirjoituksen laajempaan kudelmaan eri kommenteilla ei tunnu olevan juurikaan merkitystä. Tarina etenee kuin jyrä, teki mitä tahansa ja huuteli mitä sattuu, vain sen reunatapahtumat hieman värittyvät.

Seikkailua taktisesti

Peli jakautuu kahteen selkeästi erilaiseen osioon: toisaalta siinä seikkaillaan, pulistaan ja askarrellaan kaupungeissa, sitten taistellaan.

Varsinaisessa seikkailussa ei ole loppumetreillä juurikaan harhailumahdollisuuksia. Maailmankartalle ilmestyy uusia paikkoja ja kaupunkeja sitä mukaa kuin tarina etenee, eikä päätarinan seuraavasta kohteesta ole missään vaiheessa epäselvyyttä. Ja jos seikkailija haluaa suorittaa pieniä sivutehtäviä ja kerätä samalla vähän ylimääräistä kokemusta ja loottia, niin siitä vain.

Vaikka välillä jutustellaankin kohdattujen ihmisten kanssa, saadaan vihjeitä sivutehtävistä, korjataan varusteita sepällä ja yövytään majatalon pehmeillä pahnoilla, niin matka on silti huolellisesti kädestäpideltyä matkaamista kohti seuraavaa eeppistä taistelua. Takaisinpäin voi toki suunnata halutessaan, jos haluaa piipahtaa aiemman kylän kouluttajan tai kauppiaiden luona tutkiskelemassa uudestaan tarjolla olevia varusteita ja välineitä, mutta ränni on silti käytännössä kovin, kovin kapea.

Tämä ei sinänsä haittaa yhden läpipeluun aikana, mutta kun tarinaan ei juuri saa aikaiseksi mainittavia eroja eri pelikerroille, niin laimentaahan se uudelleenpeluuarvoa. Putki mikä putki, vaikkakin mukava sellainen.

Ja jos tarina kerran vie taistelusta taisteluun, niin sittenhän tietysti aina välistä taistellaan. Yhteenotot ovat välillä yllättävämpiä kahakoita tien päällä, välillä tiukemmin tarinankerrontaan nivottuja kohtauksia. Joskus vain sinnitellään kahakan läpi ja kerätään kokemuspisteitä, välillä urakassa on melkoista haastetta ja tavoitteita, joita joutuu hapuilemaan useammankin pelikerran verran. Välillä siksikin, että kenttien ominaispiirteiden havainnointi vaatii joskus sen yhden testimatsin, ennen kuin taistelua yritetään läpäistä tosissaan. Tämä kertoo yhtaikaa siitä, että tekijät ovat käyttäneet mielikuvitustaan monipuolisia taistelukarttoja luodessaan, mutta yhteenottojen ohjeistus ei ole ihan selkeimmästä päästä.

Perinteisten strategiapelien heksaruuduille rakennetut kentät ovat muutenkin kiintoisia, sillä välillä niille on rakennettu jopa lähes puzzlepelimäisiä mekanismeja, joilla taistelun voi yrittää kääntää voitokseen. Joissakin haasteissa pelaaja voi joko yrittää tapella suoraviivaisemmin, tai sitten juonia ottelun kentille asetelluilla välineillä ja työkaluilla. Esimerkiksi oman ryhmän ja vihollisten välissä oleva pensaikko on näppärää sytyttää tuleen liekkiloitsulla, minkä jälkeen tuli leviää itsestään ja luo mukavan puolustusmuurin, jonka läpi tunkevat viholliset ottavat valmiiksi damaa kuonoonsa. Tosin joissakin tehtävissä olevien sivullisten tekoäly ei paljoa loista, sillä penteleen omatkin höperöt kaverit saattavat tunkea liekkien keskelle ihan väkisin.

Kamppailut ovat vallan viihdyttäviä, sillä taistelumekaniikassa on hahmosysteemin tapaan paljon mukavia ja kiinnostavia piirteitä. Otteleminen on persoonallista ja loottiakin kertyy sopivaan tahtiin.

Perinteistä saksapelaamista

Blackguards on roolipelinä viihdyttävä. Vaikka sitä mainostetaan ainutlaatuisen synkkänä pelikokemuksena, niin matkaaminen on silti odotettua valoisampaa ja kevytkenkäisempää. Tarina on paikoitellen kiinnostava, paikoitellen haukotuttava, mutta sitä kuljetetaan eteenpäin hyvää vauhtia – ei siis valittamista tässä suhteessa.

Roolipelaaminen itsessään on ristiriitaisempaa. Moni pelillinen ratkaisu tuntuu jo nykypäivänä vähän kliseiseltä. Mutta AD&D:n aikalaisesta kun puhutaan, niin eipä se suuremmin haittaa. Ja etenkin statseista ja hahmon tuunauksesta tykkääville tarjolla on näprättävää roppakaupalla.

Seikkailun suurimmat puutteet löytyvät kuitenkin muualta kuin sen ytimestä. Vaikka Blackguards on isoin ja kallein peli, mitä Daedalic on koskaan tehnyt, on se silti selvästi niukan budjetin saksarope. Pieni tiimi on tehnyt hienoa työtä, jolla kurotellaan korkealle – mutta tiukan ytimen reunoilla vähän repsottaa. Niinpä matka etenee välillä yllättävänkin rivakkaan tahtiin – cutsceneillä tai tarinan avaamisella ei turhia retostella. Aina välillä vastaan tulee tilanteita, joissa pelaaja voi tehdä ainakin näennäisen vaikuttavia merkittävämpiä päätöksiä, mutta niitäkään ei oikein avata tai alleviivata – sitä vain sanoa tökkäistään jotain ja sitten ihmetellään, että käänsikö tämä nyt tarinan kulkua vai ei? Tarina eteneekin pikamarssia, välillä äkillisesti nytkähdellen, ja pelaajan vain on pysyteltävä mukana. Myös pieniä bugeja, puutteita ja korjailtavaa huomaa sieltä täältä, mutta mitään pelin perusteellisesti pysäyttävää ei sentään tullut missään vaiheessa vastaan.

Blackguards osoittautuikin loppumetreillä varsin toimivaksi roolipeliksi. Se on kivaa, kevyttä ja viihdyttävää seikkailemista jokseenkin tyypillisessä, mutta saksalaisittain tulkitussa fantasiamaailmassa. Taktiset taistelut olivat kovasti meikäläisen makuun, eikä seikkaileminenkaan ollut tietystä onttoudestaan ja suoraviivaisuudestaan huolimatta hullumpaa. Ei tällä vuoden peli -palkinnoista tosin kisata, mutta jos tarjolla on nelisenkymmentä tuntia viihdyttävää seikkailtavaa, niin kyllä tämän parissa viihtyy.

Toinen mielipide

Heitä noppaa ja rukoile. Voi voi, taisi mennä lauseet väärälle Entiteetille. Yksikään isku ei mennyt perille ja vihollisen jousimiehet one-shottasivat maagin ja oman jousinaisen. Uusi yritys. Jälleen heitetään noppaa. Kaboom, minulla on initiative, viholliset jäätyvät aloilleen taikurini loitsusta, jousinaiseni kolmoisnuolet tappavat kerrasta vihollisen suurimman uhan, soturini lyövät kerrasta keihäsmiehet hammer blow:lla ja väistävät taidokkaasti jousimiesten surmannuolet. Tarpeeksi lähelle päästyämme he heittävät jousensa paniikissa ja turvautuvat tikareihinsa. Säälittävä yritys. He eivät edes ehdi tajuta kun makaavat oman verensä keskellä. Taistelu on ohi voitokkaasti alle viidessä minuutissa.

Juuri tässä pelissä on kysymys. Siitä miten sattuu onnistamaan. Aluksi luulin että olin vain rakentanut hahmoni päin hevonkuusta. Tarkistin keskustelufoorumeilta vinkkiä, ja kävi ilmeiseksi että en ole yksin, tuurissahan se on. Se on sääli, koska olen hävinnyt liian monta kertaa Riskissäkin ylivoimalla, kun olen pyörittänyt surkeat luvut. Itse asiassa testasin pelin satunnaisteoriaa ja riipasin eräänä peli-iltana kovan kännin. Lopputulos oli sama kuin selvänä.

Taidolla ja taktiikalla on ratkaiseva merkitys vasta sellaisissa kentissä, joissa on ympäristössä mahdollisia taktisia etuja kuten ansoja sekä suojia. Monet taistelupaikoista vain valitettavasti ovat aakeeta laakeeta ja jos vihollisilla on aloitusvuoro, on sama yrittää alusta.

Sitä taistelua tosiaan riittää. Ihme ettei melkein joka ruutuun. Alkoi pikkuisen olla taisteluväsymys loppupuolella, etenkin kun onnetar suosi minua hyvin penseästi. Hahmojeni taidot alkoivat olla melko lailla kaakossa, koska suoritin lähes joka sivutehtävän, niin ihmetytti miten päässä alkoi soida M.A Nummisen Joulupukki puree ja lyö. Grindausta ei periaatteessa esiinny koska taistelujen määrä on vakio.

Synkkä, synkempi, synkein?

Minulle tätä peliä mainostettiin hyvin synkkänä kertomuksena. Niin mistä sen olisi pitänyt ilmetä? Siitä että päähenkilöinä onkin murhamies, gigolo ja tuhopolttaja? Helvettiläinen, sunnuntaiaamujanikin varjostavat tummemmat pilvet. Tarina onneksi jaksoi kiinnostaa 45 tunnin ajan niin paljon, että pelin jaksoi vääntää hyvinkin piristävään loppuun.

Seikkailu on jaettu viiteen osaan, joista kolme on viihdyttäviä. Loput kaksi menoa ”turpaan tai onnea”.

Vaikka juoni onkin varsin pätevä, niin suuren seikkailun tuntua ei pääse syntymään. Maailmankartalla liikutaan kaupunkien välissä, kunnes jokin ennalta käsikirjoitettu tapahtuma pakottaa tappelemaan. Kaupungit itsessään ovat elottomia pahvikuvia, joissa parannutaan, ostetaan tarpeellisia tavaroita ja otetaan vastaan tehtäviä.

Mielestäni peli ei saisi olla näin paljon kiinni planeettojen asennosta. Useimmissa taisteluissa, joista peli nyt noin 96% koostuu, taktiikkapuoli on jätetty puolitiehen. Silti jokin voima pakotti painamaan sitä Try againia vielä yhden kerran. Onko se merkki hyvästä pelistä vai itsepäisyydestä? Mene, tiedä.

Pekka Leinonen

Kolmas mielipide

Pienellä budjetilla tehdään paljon omaperäisiä pelejä, sellaisia, joihin laskelmoivat isommat firmat eivät tahdo rahojaan sijoittaa. Samanaikaisesti pieni budjetti aiheuttaa kuitenkin pelin menestysmahdollisuuksia kampittavia rajoituksia. Blackguardsin kohdalla käy juuri niin.

Vuoropohjainen taktinen roolipeli on lähtökohdiltaan hieno, mutta samalla vaikeasti lähestyttävä. Pelaajalle tarjottavan informaation vähäisyyttä on valitettu ylempänäkin, enkä aio poiketa teemasta. Etenkin alussa sormi menee suuhun, kun kokemuspisteitä voisi sijoittaa kymmeniin eri paikkoihin, eikä kukaan kerro, mitä kautta toimivan hahmon rakentaminen kannattaa aloittaa.

Kankea ääninäyttely ja hieman kömpelö tarina on annettavissa anteeksi. Umpisurkea tekoäly ei niinkään. Kritiikki pätee niin omien hahmojen reitinvalintaan kuin myös erityisesti vihollisten liikkumiseen. Jos ruudulla palaa, ei yksikään järkevä pelaaja juoksuta hahmojaan suoraan läpi liekkien. Tekoäly tekee juuri näin, joka kerta. Voitto tällaista hyödyntämällä tuntuu halvalta.

Tykkäsin Blackguardista yllä mainituista vioista huolimatta. Tai ehkä vain tahdoin tykätä, sillä huomasin, etten jaksanut peliä kovinkaan montaa taistelua kerrallaan. Olisikohan kokonaisuutta pitänyt sittenkin hieman virtaviivaistaa liian uskollisen pöytäroolipelisovituksen sijaan? Ilman ohjaavaa ja opastavaa pelinjohtajaa järjestelmä ei toimi digitaalimuodossa niin hyvin kuin toivoisi.

Tärkeä julkaisu silti. Toivottavasti peli löytää yleisönsä, sillä näitä tarvitaan lisää. Ensi kerralla vain paremmalla viimeistelyllä ja pelisuunnittelulla höystettynä.

Juho Anttila

The Dark Eye

Das Schwarze Auge on alkujaan vuonna 1984 julkaistu perinteinen kynä&paperi-roolipelijärjestelmä, joka on saksankielisessä Euroopassa jopa tunnetumpi ja suositumpi kuin esikuvansa Dungeons & Dragons.

Pelijärjestelmän pohjalta on tehty myös lukuisia roolipelejä, joista ensimmäiset ja Suomessakin tunnetuimmat olivat Realms of Arkania: Blade of Destiny (1993), Attic/Sir-Tech), Realms of Arkania: Star Trail (1994, Attic/Sir-Tech) ja Realms of Arkania: Shadows over Riva (1997, Attic/Sir-Tech). Jokin näistä julkaistiin aikoinaan myös suomenkielellä, luultavasti juuri Riva.

Myöhempiä seikkailuja samassa maailmassa ovat The Dark Eye: Drakensang, The Dark Eye: Chains of Satinav, The Dark Eye: Memoria ja The Dark Eye: Demonicon.

Realms of Arkania –sarja julkaistiin viime vuonna uudelleen Steam-palvelussa. Tosin kannattaa pysyä kaukana, ovat melko bugisia ja nykypelaajan silmin kamalia.