The Walking Dead episode 1: A New Day (Mac, PC, PS3, Xbox 360)

02.05.2012 17:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Telltale Games
Julkaisija: Telltale Games
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce 570 GTX
Saatavilla: Mac, PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: vähäiset
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli
Pelin kotisivu: http://www.telltalegames.com/walkingdead
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Seikkailupeleihin erikoistuneella Telltalella oli Jurassic Parkin jälkeen paljon petrattavaa. Firman dinosaurusseikkailu oli todellinen pettymys eikä ikinä onnistunut lunastamaan sitä visiota, joka tiimillä oletettavasti oli.

Niinpä en lähtenyt The Walking Dead –sarjan ensimmäiseen peliin hirveän positiivisten ennakko-odotusten vallassa. Olisi kannattanut lähteä, sillä jos meno jatkuu tällaisena, kyseessä on Telltalen paras pelisarja.

Kun kirjoitan tätä, The Walking Deadin ensimmäisen episodin lopputekstit pyörivät ruudullani vain muutama minuutti sitten. Ja ihan rehellisesti ensimmäinen reaktioni on miltei sanattomuus. Se ei ole kuitenkaan hyvä lähtökohta peliarvostelulle, joten yritän keksiä sanoja.

The Walking Dead –pelit pohjautuvat samannimisiin sarjakuviin ja nimenomaan sarjakuviin, eivätkä niistä tehtyyn TV-sarjaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole sarjisten peliversio, vaan niiden tapahtumien rinnalle sijoittuva rinnakkaistarina, joka kuitenkin noudattelee niitä samoja teemoja. Niinpä ideana ei olekaan varsinaisesti zombimättö, vaan sen inhimilliset seuraukset. Ne yksilölliset tarinat, jotka hukkuvat suunnattomaan elävien kuolleiden mereen, mutta joiden kautta ihmiskunnan viimeisten hetkien todellisen kauhun voi parhaiten kokea.

Olen elämäni aikana nähnyt, lukenut ja pelannut lukemattomia zombi-aiheisia tarinoita ja voin todeta ihan käsi sydämellä, että The Walking Dead –peli nousee kertalaakista aivan kärkisijoille. Se onnistuu tässä, sillä ensimmäisen episodin käsikirjoittanut The Idle Thumbs –podcastistaankin tuttu parivaljakko Sean Vanaman ja Jake Rodkin ovat tajunneet homman jujun. Siis isolla J:llä. He ovat oivaltaneet, miten kerrotaan paitsi hyvä zombitarina, myös sen tärkeämmän pointin: miten siitä tehdään hyvä ja vaikutuksen jättävä pelikokemus.

Linnasta pulaan

Tarinamme alkaa poliisiauton takapenkiltä, jossa päähenkilöämme ollaan kuljettamassa meille tuntemattomasta syystä putkaan. Lyhyt intro opettaa uusitun Telltale-systeemin salat ja maailman yleisen teeman: jotain aivan kamalaa on tapahtunut ja kuolleet nousevat uudelleen jaloilleen himoitsemaan ihmislihaa. Lee joutuu epätoivoiselle pakomatkalle, jonka varrella hän tapaa jos jonkinlaisia vastaantulijoita ja juuri he ovat pelin suola.

Taustalla pyörivä pelimekaniikka on periaatteessa tuttu Telltalen uudemmista peleistä. WASD tai 360-ohjaimen vasen tatti liikuttavat Leetä, hiirellä osoitellaan erilaisia esineitä ja uutuutena hiiren rullaa vierittelemällä valitaan, mitä esineelle haluaa tehdä tai mitä mukanaan kantamaansa roipetta siihen haluaa käyttää. Systeemi uppoaa selkärankaan hetkessä ja toimii erinomaisesti: se ei haittaa pelaamista eikä sen kanssa vääntäminen ole ikinä pelin tavoite tai painopiste. Se on vain se raami, jonka päälle tarina on kudottu.

Systeemin merkittävin uudistus on tietenkin kohdistunut dialogisysteemiin, sillä onhan The Walking Deadin teemana ollut aina maailmanlopun jälkeisten ihmissuhteiden hoito. Enkä nyt siis puhu saippuaooppera-tyylisistä ihmissuhteista, vaan yleensäkin siitä, että pelin keskeisenä ideana on yrittää mielessään päätellä, keneen vastaantulijoista voi luottaa ja keneen ei.

Jokaisessa keskustelussa Lee saa muutaman vastausvaihtoehdon tai vaihtoehdon olla täysin hiljaa. Ja sillä, mitä sanoo – tai ei – on todellakin merkitystä. Tulet ulos talosta sieltä löytämäsi pieni orpotyttö mukanasi. Kohtaat kadulla pari autoa käynnistelevää nuorta miestä, jotka kysyvät, onko lapsi tyttäresi. Mitä vastaat? Mitä ikinä sanotkaan, he muistavat sen ja se tulee vaikuttamaan heidän sinusta muodostamaasi kuvaan. Jos jäät kiinni valheista, muut tietenkin arvostavat sinua vähemmän tai voivat jopa suhtautua sinuun vihamielisesti. Toisaalta kaikille vastaantulijoille ei kannata tai voikaan kertoa salaisuuksiaan, sillä niitä käytetään taatusti sinua vastaan.

Dialogivalinnat sekä vielä tärkeämmät ja ratkaisevammat valinnat tehdään aina tiukan aikarajan puitteissa. Keskusteluissa aikaa on useampi sekunti, kriisitilanteissa vain muutama sekunti. Jos ei sinä aikana saa päätettyä, Lee ei sano tai tee mitään ja joutuu kantamaan tekonsa seuraukset. Erinomainen idea, joka ehkäisee esimerkiksi Mass Effecteistä tutun ongelman, jossa kipeitä valintoja voi miettiä vaikka koko yön ilman että peli ottaa siitä nokkiinsa. Nyt reaktiot tulevat selkäytimestä, mikä tuntuu paljon aidommalta.

Eivätkä valinnat siihen lopu, sillä peli pitää jatkuvasti kirjaa siitä, mitä teki, milloin ja kenelle. Ja se tuntuu myös vaikuttavan suunnattomasti pelin tapahtumiin. Ei vain siihen, kenen kanssa matkaa tehdään ja kuka selviää hengissä zombien hyökkäyksistä, vaan myös siihen, selviääkö pelaaja. En lähde toki spoilaamaan mitään, mutta pelissä oli muutama kohtaus, joita pelatessani mietin, että jos olisin aiemmin tehnyt pari valintaa eri tavalla, matka olisi todennäköisesti tyssännyt siihen. Ja voi pojat, mikä matka!

Maailmanlopun kauhut

Kaikki ylläoleva on hyvää ja toimivaa seikkailupelisettiä, mutta ne eivät varsinaisesti ole syitä siihen, miksi The Walking Dead jätti minut sanattomaksi. Ei, syy siihen on se, että se on vihdoin peli, joka pakottaa pelaajan kohtaamaan maailmanlopun jälkeisen maailman kauhut ja tekemään itse kaikki ne mahdottomilta tuntuvat ratkaisut, joita siinä tilanteessa joutuisi tekemään.

En tarkoita tällä vain sitä, että pelin aikana joutuu lyömään useilta zombeilta aivot puuroksi mitä ihmeellisemmillä työkaluilla, vaikka kieltämättä sekin on toteutettu positiivisen erilaisesti. Ei, puhun nyt siitä, että Vanaman ja Rodkin ovat onnistuneet kirjoittamaan pelin erinomaisesti täyteen pieniä inhimillisen draaman ja tragedian kohtauksia, joissa vaikka kuunnellaan puhelinvastaajasta sarja viestejä, joissa pienen lapsen äiti tajuaa askel askeleelta, mitä maailmassa on tapahtumassa. Ja sen, että hän ei tule enää ikinä näkemään tytärtään.

Tai kohtauksen, jossa joutuu kasvotusten purruksi tullun ihmisen kanssa, joka tietää jo olevansa kuollut ja haluaisi epätoivoisesti välttää hänen kuolemaansa seuraavan elävän helvetin. Mitä teet ja pystytkö elämään valintasi kanssa? Huonommin kirjoitettuna tällaiset kohtaukset tuntuisivat tragikoomisilta, mutta nyt ne iskivät. Nyrkillä ja suoraan palleaan. Ja kun niitä ei ole vain yhtä tai kahta, vaan jatkuvalla liukuhihnalla. Se perinteinen pelilogiikka, että kun hoitaa kaiken nappiin, kaikki myös päättyy nappiin, kusee jo alkumetreillä. The Walking Deadissa voit hoitaa kaiken prikulleen oikein ja tarinalla on silti surullinen loppu. Ja sitten vain pyyhitään kyyneleet ja jatketaan eteenpäin.

The Walking Dead onkin tunteellisesti eräs uuvuttavimmista pelaamistani peleistä, mutta samalla myös aivan mielettömän huikea kokemus. Voisin myös palata takaisin pelin ääreen ja tehdä monet valinnoistani uudelleen ja saada aivan erilaisen lopputuloksen, mutta en tee sitä. En, vaikka nyt tekemäni valinnat eliminoivat seuraavista episodeista monta todella mielenkiintoista tarinanpätkää, jotka olisin mielelläni halunnut nähdä. Ei, tämä on minun tarinani, jonka tulen kokemaan valintoihini nojaten alusta loppuun. Ja sitten joskus myöhemmin ehkä kokeilen samat asiat uudelleen eri tavalla.

En muista, koska viimeksi joku peli, seikkailupeleistä puhumattakaan, olisi lyönyt minut näin ällikällä. Okei, reunat repsottavat perinteiseen Telltale-tyyliin ja skriptaus köhisee välillä zombin tavoin, mutta ne ovat vain pieniä – joskin harmillisen immersiota rikkovia – juttuja. En olisi ikinä uskonut, että The Walking Dead olisi ollut edes hyvä peli, mutta jos kakkososa jatkaa samalla linjalla, kyseessä voi olla Telltalen kaikkien aikojen paras pelisarja.

Ja helvetti vieköön, en malta millään odottaa sitä seuraavaa osaa.

Toinen mielipide

Täytyypä myöntää, että uutinen Telltale Gamesista vääntämässä peliversiota Walking Dead -sarjakuvan pohjalta herätti vähintäänkin skeptisiä ajatuksia. Humoristiset osoita ja klikkaa -seikkailupelit kun eivät varsinaisesti kuvasta sitä ydinosaamista, jota itse odottaisin zombiapokalypsin kuvaamiselta. Väärässäpä olin ennakkoluuloineni.

Voidaan sanoa, että Walking Dead on Telltale Gamesin tähänastisista kunnianhimoisin projekti. Se näkyy myös teknisessä toteutuksessa, joka ottaa ison osan eteenpäin omassa lajityypissään sinällään toimivista aiemmista tuotoksista. Lyhyesti sanottuna pelin piirrosmainen grafiikka näyttää todella hyvältä ja sopii mitä parhaiten pelin totuttua vakavamielisempään maailmaan.

Vakavista asioista todella onkin kyse, sillä zombiepidemia ei ole naurun asia. Jo ensimmäisen episodin aikana tapahtuu paljon yllättäviä ja järkyttäviäkin asioita. Pelaajan valinnat vaikuttavat aidosti siihen, miten tarina kehittyy.

Se järjestelmä, jolla valintoja tehdään on toinen pelin suurista onnistumisista. Oli kyse sitten pikatilanteesta tai keskustelusta, pelaajalle annetaan vain rajoitettu aika tehdä päätös ja valita toimintatapansa. Annettu aika on annosteltu niin, ettei vaihtoehtoja ehdi ylianalysoimaan vaan päätöksiä on pakko tehdä nopeasti, usein jopa vaistolla.

Sama pätee myös toimintajaksoihin. Vaikka peruskaava on usein sama: etsi hotspotit ruudulta ja paina niitä ajoissa, on tilanteet rakennettu huolella niin, että paniikin tunne tavoittaa myös pelaajan. Telltalen pelit ovat olleet aina hauskoja ja nokkelia, mutta yksikään niistä ei ole päässyt samalla tavalla ihon alle kuin Walking Dead parhaimmillaan.

Iso kiitos tästä menee myös käsikirjoitukselle ja ääninäyttelylle. Molemmat ovat huippuluokkaa. Vaikka episodilla ei ole kestoa kuin pari tuntia, ehtii siinä ajassa jo tutustua lukuisiin hyvin kirjoitettuihin, persoonallisiin ja pääasiassa realistisiin hahmoihin. Näistä hahmoista välittää jo lyhyen tuttavuuden perusteella aidosti, paitsi niistä, joita inhoaa syvästi. Aito tunnereaktio sekin.

Mainittakoon tässä välissä vielä, että testaamani XBLA-versio toimi pad-ohjaimella todella hyvin. Peli on selvästi suunniteltu konsolit mielessä ja tämä näkyy kontrolleissa, joissa ei näy jälkeäkään siitä kömpelyydestä, joka vaivasi varhaisempia konsoleille kehitettyjä seikkailupelejä. Hyvää työtä tälläkin rintamalla.

Myönnän, että ankarasti fanittamani Telltale Games oli päässyt hieman unohtumaan. Ihan mainio Back to the Future tipahti osaltani sivuraiteille enkä edes viitsinyt kokeilla ilmeisen kehnoa Jurassic Parkia. Tätä taustaa vasten Walking Dead iski todella yllättäen. Puhutaanko jopa firman parhaasta pelistä? Se voidaan sanoa vasta, kun loputkin neljä episodia on nähty, mutta aivan Telltalen parhaiden pelien joukkoon noustaan jo ensimmäisen osan voimin.

Juho Anttila

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet