”Pakko arvostaa!”: Tältä näytti, kun pelitoimittajamme kokeili vuoden 1993 Doom-peliä ensimmäistä kertaa elämässään
Doom Eternalin julkaisun kynnyksellä Muropaketin toimittaja kokeili ensimmäistä kertaa alkuperäistä Doomia. Id Softwaren räiskintäklassikko paljastui erittäin viihdyttäväksi vielä 27 vuotta julkaisunsa jälkeen, ja jopa uusi PS4-käännös toimii erinomaisen hyvin.
Jokaisella on aukkoja sivistyksessä. Vaikka pidän tieteisfiktiosta, en ole vieläkään esimerkiksi lukenut Frank Herbertin Dyyniä (1965) tai katsonut Fritz Langin Metropolista (1927). Ja vaikka pelaan paljon ja kirjoitan peleistä, en ole koskaan pelannut alkuperäistä Doomia (1993). Tai siis en ollut pelannut ennen tätä viikkoa.
Lyhyt selitys on paikallaan.
Aloitin varsinaisen peliharrastuksen 1990-luvun lopulla PlayStationilla, ja FPS-peleihin tutustuin oikeastaan vasta Halo: Combat Evolvedin (2001) myötä. Olen myös ollut alusta lähtien konsolipelaaja, enkä koskaan oikein tottunut PC-pelaamiseen.
Vuosien kuluessa on sitten aina ollut jotain tuoreempaa pelattavaa, ja viime vuosina en ihan työnkään puolesta ole ehtinyt viettää paljon aikaa retrompien julkaisujen parissa. Alkuperäinen Doom (ja oikeastaan koko Doom-pelisarja) on siis yksinkertaisesti mennyt ohi, vaikka olen toki nähnyt siitä paljon videoita ja kirjoittanut Doomiin liittyviä uutisiakin runsaasti.
Alkuperäinen Doom on kuitenkin osoittanut vuodesta toiseen pysyvänsä suosittuna, ja viime vuonna ilmestyneet uudet konsolikäännöksetkin ovat ilmeisesti käyneet hyvin kaupaksi. Doom Eternalin julkaisun kynnyksellä tuntui siis hyvältä idealta lähteä katsomaan, millaisen pelikokemuksen kohua herättänyt FPS-pioneeri oikeasti tarjoaa uudelle pelaajalle 27 vuotta julkaisun jälkeen.
Ensimmäiset minuutit Doomin parissa menivät kontrolleja ja ohjausta ihmetellessä. ”Doomguyn” liike on nykypelaajalle oudon keinuvaa ja liukuvaa, ja tähtääminen taas on horisontaalisen tähtäyksen vuoksi niin simppeliä, että 2000-luvun räiskintäpeleihin kasvaneen pitää opetella ajattelemaan ihan uudella tavalla.
Taltioin pari alkutasoa alla olevalle videolle, jolla pelaan siis Doomia ensimmäisiä minuutteja elämässäni. (Tarkkuuden vuoksi mainittakoon, että kyseessä on The Ultimate Doomin Steam-versio. Kokeilin myös ensin pykälän helpompaa vaikeusastetta, mutta siirryin pian pelaamaan Hurt Me Plenty -tasolla.)
Doomin grafiikat ja äänimaailma ovat yllättävän viehättävät vielä lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen. Metallican kaltaisten metallijättien jalanjäljissä tehty soundtrack erottuu edukseen, siinä missä osa ääniefekteistä on vähän ärsyttäviä.
Pakko myöntää myös, että Doomin demoniteurastus näyttää vieläkin aika karulta pikseligrafiikoista huolimatta. Verenroiskeiden ja raatojen eteen nähtyä vaivaa on pakko arvostaa.
Nykyperspektiivistä Doom tuntuu mukavan kevyeltä pelattavalta, vaikka peli tarjoaa toki haasteita ja intensiivistä taistelua. Siihen on helppo tarttua ja pelata lyhytkin hetki, eikä olemattomalla tarinalla varustettu pelikokemus tunnu vaativan uppoutumista samalla tapaan kuin nykyiset AAA-pelit. Nykyään tällaista julkaisua kutsuttaisiin varmaan yksinkertaisuuden vuoksi ”arcade-räiskinnäksi”.
Ehkä suurimman vaikutuksen itseeni teki Doomin tasosuunnittelu, joka tuntuu olleen reippaasti aikaansa edellä. Ensimmäisten tasojen jälkeen pelikentät käyvät sokkeloisiksi ja ne ovat myös täynnä salaisuuksia. Kieltämättä paikoin huoneet ja käytävät menevät sekaisin yksityiskohtien puutteesta johtuen, ja pelin kartta on lähes hyödyttömän sekava, mutta enimmäkseen kenttien koluaminen on hauskaa ja koukuttavaa.
Konsolipelaajana halusin myös testata pelin tuoreen PlayStation 4 -käännöksen, jonka Bethesda julkaisi vasta viime vuonna Xbox One- ja Nintendo Switch -versioiden ohessa. Yllä oleva video on taltioitu PS4:llä.
Olin vähän skeptinen, kuinka peli toimisi ohjaimella ja isolta tv-ruudulta pelattuna, mutta yllätys oli positiivinen. PS4-käännös on tehty huolella ja ohjaaminen DualShock 4:llä toimii sekin. Onneksi tosin ohjauksen herkkyyttä voi säätää, sillä oletusasetuksilla tähtäin liikkui omiin silmiini aivan liian liukkaasti.
Konsolikäännöksiin kulminoituu se, mitä jokaisen Doomia kokeilevan on pakko myöntää: tämä peli on vieläkin pelaamisen arvoinen.
Voi olla että kokonaisuudesta tekevät nykyään viihdyttävän aivan eri asiat kuin 1990-luvun puolivälissä, mutta joka tapauksessa Doom on hauska peli. Siinä riittää niin tunnelmaa kuin pikseliverta ja -suolenpätkiä, ja yksinkertaisissa perusteissa on jotain todella hurmaavaa.
Alta näet Bethesdan viime vuotisten Doom-uudelleenjulkaisujen yhteisen trailerin. Doom Eternal ilmestyy PC:lle, PlayStation 4:lle, Xbox Onelle ja Google Stadialle tulevana perjantaina, 20. maaliskuuta. Samana päivänä ilmestyy Muropaketin arvio pelistä.
